Pettymykset ja niihin reakoiminen

[Verninia]

Keskustelua pettymyksistä. Niitä on monenlaisia, ja pettymyksen tunne ilmenee jokaisessa yksilöllisesti.
Mikä saa sinut pettymään? Oppiiko pettymyksiin koskaan, jos tilanne tai asia on itselleen äärimmäisen tärkeä?

Tämä kevät on eritoten monelle kouluihin hakijalle suurten pettymysten aikaa. Allekirjoitan. Haen taidealojen kouluihin, ja joka kerta antaessaan jotain itsestään ja sen jälkeen tippuessaan hakijoiden joukosta tulee tunne, että minut on hylätty, vaikka kyse ei suinkaan ole siitä. Pitää vain jaksaa olla sinnikäs ja ahkera! Ja olla hetkessä.

Tämänkeväisten pettymysten kautta olenkin miettinyt, että tottuuko niihin koskaan, voiko pettymyksiin turtua tai etukäteen valmistautua? Mitä mieltä olette? Miten pettymys sinussa ilmenee?

Oma pettymykseni kulkee itseinhon ja vihan kautta. Pari päivää menee hyppiessä seinille, mutta sieltä noustaan kuitenkin joka kerta uholla ja suurella energiamäärällä. Pettymykset saavat minut vihaamaan itseäni, mutta myös pistämään kriittisesti todella koville: lisää opiskelua ja harjoittelua. Usein unohtuu se fakta, että itselleen pitää myös olla lempeä. Pelkkä ruoskiminen ei tuota tulosta.

Ihmisen pääkoppa on kovin erikoinen. Sitä tiedostaa kaikenlaista, mutta kun tunne on tarpeeksi suuri, ei yhtäkkiä pystykään järkevään ajatteluun ja toimintaan. Silloin pitää antaa tunteelle aikansa ja odotella kirkkaiden ja selkeiden ajatusten ja toiminnan ilmestymistä. Usein niitä kyllä pitää tökkiä liikkeelle.

Kokemuksia ja kommentteja? :----)

[Hopeapaju]

Varaudun pettymyksiin päivittäin, mikä ilmoituksena edellyttää, että kerron pettymyksen merkityksestä itselleni.
Pettymyksen tunne tulee aina silloin kun en ymmärrä, miksi jokin asia päättyy jollakin tietyllä tavalla. Voi esimerkiksi hyvin perustella vaikkapa minunkin osaltani kouluihin hakijana, että jos en tule valituksi siihen paikkaan, johon olen hakenut mielestäni hyvin perustein pääsemättä kuitenkaan sisään, olen pettynyt. Tarkoitus on ilmaista juuri sitä, että toisilla ihmisillä on silloin ollut joitakin sellaisia vaikuttimia esimerkiksi kouluihin pääsemisen suhteen, että minä en ole heidän mielestään - vaikkakin omasta mielestäni kohtalaisen hyvin - "hakukelpoinen".

Sama pätee millä tahansa elämän alueella. Jos jokin asia ei mene omasta mielestäni parhaalla tavalla, niin haluan ehdottomasti joko saada tietää sille syyn tai keksiä sille syyn. Pettymys tulee siinä vaiheessa, kun en pysty löytämään sitä syytä siihen ns. epäonnistumiseen. Jokaisella meistä on kuitenkin omia syitä toimia siten kuin toimimme, joten miksi siis näitä syitä ei voisi jakaa ainakin niiden henkilöiden kanssa, jotka niihin liittyvät?

Ihanteellinenhan olisi kyky pystyä välttymään pettymyksiltä aina pyytämällä läheisiäni sanomaan suoraan, jos jokin asia ei toimi. Valitettavasti se toimii vain harvassa tapauksessa.

[WM_]

"Jokaisen vastoinkäymisen jälkeen on olemassa sekunninmurto-osan pituinen kultainen hetki, jossa päätämme miten reagoimme pettymyksiin" - Shay Carl

Itse annan liiankin helposti pettymyksille vallan, mutta yritän kokoajan kehittyä
Sehän on fakta, ettei jatkuva kiukuttelu auta eikä edistä mitään. Mutta tunteitaan ei myöskään pidä tukahduttaa. Ja tukahduttamisen ja tunteiden valinta ei ole sama asia, vaikka läheltä liippaakin.

Vihakin on luonnollinen tunne. Jos sen tukahduttaa, se muuttuu masennukseksi. Viha on, kuten joku viisas joskus sanoi, kuin venttiili. Päästää ulos ylimääräiset höyryt.

[Vic Rattlehead]

Aika osuva aihe, sillä just pari minuuttia sitten soitin pikkusiskolleni, joka sai mut pahasti pettymään yhestä asiasta. Sitä mitä hän oli tehnyt, en jaksa vaivautua kertomaan, mutta tyhmästi hän teki ja peruin samantien sovitun lenkin, koska yksinkertaisesti ärsyttää nähdä häntä nyt tuon jutun takia. Ilmeisesti reagoin tuon laisiin pettymyksiin sitten välttelemällä sitä ihmistä keneen olen pettynyt...

[Aqua vitae]

Itse pidän minkäänlaista "pyytämistä" erittäin epämiellyttävänä. Jo ajatus siitä, että pyyntö torjutaan on nihkeä ja yleensä estää kokonaan pyytämisen. Siksi esim. joululahjalistani eivät koskaan olleet kovin... vaativat.

Tuossa 22. viime kuuta hain Ressun lukion IB-linjalle (International Baccalaureate). Testit koostuivat erittäin haastavasta matematiikasta, omalla osaamisellani helposta sciences-osiosta, englannin esseestä ja äidinkielen runoanalyysista.

Ja voi että olen kauhuissani. 25 suomalaista pääsee sisään joka vuosi. 15 ulkomaalaista. Tavallaan ei olisi siis iso fiba olla pääsemättä sisään, mutta ei siinä voi kun pettyä pahemman kerran. Mitä sitä nyt olisi ollut. Päälle 120 hakijaa?

[Verninia]

Tuossa 22. viime kuuta hain Ressun lukion IB-linjalle (International Baccalaureate).

Millon saat tietää pääsetkö sisään?

Mulla on tänään kovat koetukset edessä. Hui hai vaan kaikki teatterikorkean pääsykokeet ja muut jotka meni jo, tänään on edessä pääsykokeet joihin olen tähdännyt koko vuoden. En ole itkijäsorttia mutta voin kertoa että itken joka tapauksessa pääsinpä sitten toiseen vaiheeseen tai en. Tämä on se koulu, johon eniten haluan. Ja siellä minä vielä joskus opiskelen. Jos ei tänä vuonna, niin vähintään seuraavana. Tai sitäseuraavana. Mutta luovuta en! Nyt vaan soittimet käteen, kertaan vielä kaiken ja sitten lähden.

[Aqua vitae]

Tuossa 22. viime kuuta hain Ressun lukion IB-linjalle (International Baccalaureate).

Millon saat tietää pääsetkö sisään?

Mulla on tänään kovat koetukset edessä. Hui hai vaan kaikki teatterikorkean pääsykokeet ja muut jotka meni jo, tänään on edessä pääsykokeet joihin olen tähdännyt koko vuoden. En ole itkijäsorttia mutta voin kertoa että itken joka tapauksessa pääsinpä sitten toiseen vaiheeseen tai en. Tämä on se koulu, johon eniten haluan. Ja siellä minä vielä joskus opiskelen. Jos ei tänä vuonna, niin vähintään seuraavana. Tai sitäseuraavana. Mutta luovuta en! Nyt vaan soittimet käteen, kertaan vielä kaiken ja sitten lähden.

16. kesäkuuta tulevat tulokset :)

Ja onnea itsellesi.

[Verninia]

Pääsinpä toteamaan alkuviikosta, että ei näihin pettymyksiin voi varautua, vaikka yrittäisi. Makasin suihkun lattialla vajaan tunnin ja huusin aivoni pihalle, kun ennen sitä oli mennyt jalat alta. Olisi joku paikka voinut kolahtaa pahemminkin lattiaan, mutta siinä mielentilassa se oli ihan sama. Huutamisen jälkeen lähdin juoksemaan, juoksin itseni tunnottomaksi ja aina välillä oksensin vatsakramppeja ulos itsestäni. Tällä kertaa ei ollut kyse pienestä pettymyksestä, kuten reaktiostakin voi päätellä...

(siis mä olin tehnyt helvetisti töitä koko vuoden!!!! omistautunut ja päästänyt välillä irtikin ajatuksen tasolla, mutta silti kulkenut säntillisesti ja reippaasti kohti haavettani. ollut epämukavuusalueilla, laajentanut näkemyksiäni, kohdistanut voimavarojani. tuntuu vähintääkin kohtuuttomalta, ettei panostaminen tuottanutkaan tulosta. nyt ruoskan kanssa liikkelle. ensin pieni tauko, sen jälkeen täysillä kyytiin taas. olen ensi vuonna parempi.minua ette lannista.)


Ehkä kyse on siitä, että niihin tottuu, kun tapahtuu. Nyt puhun tällaisista koulu-ja työpaikkapettymyksistä. Joka kevät käy esimerkiksi soittamassa kymmenessä eri koesoitossa ja jostakusta pääsee eteenpäin ja jostakin tippuu heti. Kai se lakkaa jossain vaiheessa sattumasta? Pakko sen on!