Omat kummitus- ja henkihavainnot.

[Sanniwiuh]

Voisi kirjoitella asuntolassa tapahtuvien asioiden johdosta. Vähän taustatietoa. Koulumme mailla, on vanha vanhustenkoti sekä mielisairaala/parantola. Mielisairaalaa kunnostetaan tällähetkellä lisä asuntoloiksi, mutta vanhustenkoti on jo käytössä. Vanhustenkodin alakerrassa on vanhoista ruumishuoneista tehty myös paikat oppilaille.

Asun kuitenkin itse, onnekkaana, kahdessa uudessa solurakennuksessa ja tästä se hauskuus alkaakin.

Olin yöpymässä kaverini solussa, sillä meidän toinen kaveri oli joutunut sattuneista syystä lähtemään. Kello lähenteli jo puolta yötä, kun menimme maate. Emme ehtineet kauaa maata paikoillamme, kun makuuhuoneen ovesta kuului koputus. Kolme kertaa. knock knock knock. Koputus oli rauhallinen, ikäänkyin joku olisi kysynyt pääseekö sisään tai ollaanko vielä hereillä.

Hauskinta tässä oli se, että kun huusimme solukaveriamme(joka oli ainut tässä solussa meidän lisäksi, pikkusolu 2h), kuulimme hänen vastaavan oman huoneensa perältä ja sen kun hän käveli omalle ovelleen ja aukaisi sen. Ulko-ovi oli lukossa, joten ulkopuolisia ei sisälle voinut päästä.

Totta, soluasunto, ääniä kuuluu tietysti. Mutta nukuin 60cm päässä ovesta ja olen 100% varma, että juuri meidän makkarin ovea koputettiin. Kyseinen kaveri kenen kanssa nukuin, kertoi kuinka hän oli kokenut aikaisemminkin jonkun henkiolennon läsnäolon, sekä kertoi, että luulee hengen seuranneen häntä koululle.

[Vera]

Kaverini kanssa oltiin hänen tätinsä luona istumassa iltaa. Meitä oli tosiaan vain kolme, minä, kaverini ja hänen tätinsä. Täti oli puhelimessa toisessa huoneessa ja me istuimme olohuoneessa puhumassa maailman menosta. Se tuntuu olevan suosikkiaihe ystävilläni ja minulla. No joka tapauksessa näimme sitten utuisen hahmon siinä olohuoneen ja keittiön ovelle, se katosi yhtä nopeasti kun oli ilmestynytkin. Sitten kuului askeleita, hetki oltiin hiljaa ja ruettiin nauramaan[oltiin juotu muutama lasillinen vinkkua] Kerrottiin tapahtuneesta tädille, joka rauhalliseen, tyyneen tapaansa totesi että se oli vain hänen kuollut miehensä, joka kävi katsomassa että kaikki on kunnossa. Tänäkään päivänä en ole varma oliko kaikki vain mielikuvitusta ja viinin luomaa harhaa, vai oliko kyseessä oikeasti tädin mies. Niin tai näin, olo ei kuitenkaan ollut painostava tai pelästynyt.

EDIT// Uusi tällä, joten hei!

[Varjotar]

Tapasin eilen sinisenn virvatulen joka puhui minulle.
Sen enempää en niistä ole päässyt perille..

[Xenia]

heehh.. mielenkiintosta luettavaa... kokemusia itsellä läpi elämän mutta ny viimeisin varmaa järkevin kertoa
olimme mieheni kanssa hänen isänsä luona kahdestaan ja olimme menossa ulos tupakille tuli semmonen ahistava tunne ja että mieli varoitti vaarasta talon ullakolta alkoi kuulua tosi painavia raskaita askelia kohti ullakon ovea ja portaita päätin että nyt lähetään en jää tänne hetkeksikään meinasimme mennä sivu ovesta mutta oven edessä oli tumma noin 180 cm pitkä hahmo
ja itse järkytyin paikoilleni mikä ei ole tapaistani en teidä millä ihmeelä mieheni sai minut asunnosta mutta sanoi että olin jähmeä kuin patsas ja mikään ruumiin osa ei likkunnu vaikka yritti liikutta katsoin vain kyseistä möhkälettä enkä pystyny ajattelemaan.. kaippa se oli joku demoni tai jotai sinne päi...

[Putiputi]

Vietimme perheeni kanssa iltaa mökillä kun muistelin siskoni kanssa lapsuuden aikoja. Muisteltiin kuinka leikittiin aina ulkona muiden lasten kanssa kirkon rottaa.
Siinä vaiheessa muistin jotain jonka olin unohtanut jo kauan aikaa sitten, mutta muisto on yhä yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.

Olin "kirkonrottana" etsimässä muita pihapiirin lapsosia, menin kahden kerrostalon väliin joiden takana oli metsänreuna. Talojen välistä metsään kulkee iso polku, jonka kummallakin sivuilla kasvaa kaksi suurta katajaa, vähän niinkuin suurena metsänporttina. Yritin katsella josko olisin jonkun löytänyt piileksimästä, kunnes yhtäkkiä kuin pikajuoksija olisi juossut kahden katajan takaa, ilmestyen toisen-, ja kadoten toisen katajan taakse. Hahmo oli vaalean läpikuultava, mutta väreilevä. (värit kuin puhalletun saippuakuplan pinnassa) kehon piirteet olivat yhtä tarkat kuin kenellä tahansa ihmisellä. Yksi KARMIVA piirre olennolla kylläkin oli. Sen selkä näytti olevan taittunut/katkennut 90 astetta taaksepäin, joten kasvot osoittivat taivasta kohti. Se ei näyttänyt menoa haittaavan. Olin noin 6 vuotias ja siinä tilanteessa minut valtasi pakokauhu. Itkin niin hysteerisesti, että kaikki tulivat piiloistaan.

Kun siskoni kanssa muisteltiin, kysyin häneltä josko hän muistaa minun joskus itkeneen kirkonrotta leikin yhteydessä, ja hän muistaa minun itkeneeni ja mainitsi etten ikinä pystynyt kertomaan että miksi.. Ihokarvat nousivat kyllä.

[aava]

viime yönä heräsin selvään vislaukseen semmonen kimakka. ja tosiaan luulin jopa että jollakulla moinen viesti ääni mutta kun näin ei ollutkaan niin tiedä häntä sitten kellokin oli vasta yli yhden pintaan:D

[y3nn]

Meillä on alkanut tapahtua taas. En tiedä mikä on laukaissut tilanteen, mahdollinen remontti ehkäpä jota teemme vanhaan taloon par'aikaa.
Vajaan viikon meitä on piinanneet aukeilevat ovet, tätä edelsi minulla todella inhottava tunne verannalla.
Olin menossa illalla tupakalle aivan normaalisti, ennen tätä en ollut saanut täällä mitään erikoisia "fiboja", mutta tällä kertaa minulla iski verannalla järkyttävä pakokauhu että siellä on jotain pahaa... menin ulos ja olo hieman helpottui. Sama toistui kun menin sisälle ja vielä toistamiseen kun menin iltasavuille. En jäänyt miettimään sitä sen kummemmin, kunnes nyt noin 4vrk sitten yksi ovemme alkoi aukeilemaan kokoaika, vaikka siinä on kunnon hakalukko korkealla. Olemme nuorimman lapsen takia laittanut hakasen oveen joka johtaa alakerran pesutiloihin ym, ettei nappula kieri portaita alas, mutta se on alkanut nyt aukeilemaan itsestään useita kertoja päivässä. Ja ei, emme ole niin hajamielisiä että unohtaisimme sen vain auki, kun kyse on kumminkin lapsen turvallisuudesta.
Tänään päivällä kuulin että joku tuli ulko-ovestamme verannalle, ja koirani reagoivat siihen myös kunnon haukkurymäkällä. Luulin että vanhin lapseni tuli koulusta kun verannalla touhusi joku, mutta hetken kuluttua tajusin ettei siellä ollut ketään.. ja en nähnyt kenenkään poistuvan tms.

Toivon todella että tämä jää tähän, ja ei ala mennä taas ihan h*lvetilliseksi tämä meno.

[Finnlander]

Viimeisin erikoinen tapahtuma sattui ollessani 18-vuotias. Olin isoisoisän rakentaman rintamamiestalomme alakerran pukuhuoneessa ja sain juuri riisuttua vaatteet, kun pysähdyin hetkeksi omiin ajatuksiini suihkun puolelle. Alakerta oli täysin hiljainen (ei siellä minkäänlaisia sähkölaitteita käytössä ollutkaan lamppujen lisäksi), kunnes aivan vasemman korvani vierestä, hitusen taaempaa kuului raskas huokaus. Minähän pomppasin ilmaan ja vetäsin vaatteet äkkiä kainalooni ja kirmasin takaisin yläkertaan. Jäi suihkussa käymättä tuona iltana.

Tuossa talossa oli aiemminkin tapahtunut selittämättömiä ilmiöitä, mutta en tuossa vaiheessa uskonut niiden enää tapahtuvan minulle. Väärässä olin.

Muuta talossa tapahtunutta;

-Olin palaamassa samaisesta suihkusta, kun välioven avatessani edessäni oli minua puoli päätä korkeampi mies, jolla oli tummanruskea parta, valkoinen kauluspaita, mustat liivit ja tummat housut. Tämä mies näkyi hieman läpikuultavana noin sekunnin kunnes hävisi.

-Isoisoäitini kuoltua talomme yläkerta jäi tyhjilleen ja sieltä vedettiin laitteet pois verkkovirrasta. Olin perheeni kanssa pelaamassa keskikerroksessa lautapeliä. Yllättäin kuulimme kraanan avautuvan yläkerrassa noin neljäksi sekunniksi. Siitä kuuluu vesiputkista tietynlainen ääni. Kävimme tarkastamassa yläkerran, mutta mitään emme löytäneet. Kraanat eivät olleet auki, eikä vettä näkynyt lavuaareissa.

-Samoihin aikoihin edellisen kanssa. Isoisoäitini kuoleman jälkeen yläkerrasta alkoi kuulumaan joka päivä (ja yö) noin tunnin välein valtava rämähdys, joka hienoisesti tärähdytti taloa. Tämä ääni ja vavahdus oli kuin pesukone olisi pudotettu lattialle puolen metrin korkeudelta. Yläkerrasta ei löytynyt mitään mikä olisi voinut kyseisen ilmiön aiheuttaa. Pesukone ja muut laitteet olivat tukevasti paikoillaan ja vailla virtaa.

-Kakarana tapasin pelätä tuota kellaria, jossa suihkumme oli. Pelottavin kohta olivat betonirappuset, jotka johtivat alas aina ovin pikkaisen raolla olevan pannuhuoneen ohi. Pannuhuoneesta huokui syvä pimeys. Tuon oven ohi tuli pienenä juostua, joka suihkukerta. Eräs kerta äitini oli mennyt alas suihkuun ja ajattelin näyttää tuolle synkälle pannuhuoneelle ja rappusille närhen munat ja istuutua rappusten yläpäähän aku ankka-lehtien kanssa. Puhuin rappusten alapäähän jotain tyyliin ''Hähähää ettepä voi tulla nyt sieltä, kun äiti on siellä ja mua ei pelota nyt yhtään!''. Eipä siitä kauaa mennyt kun rappusten alapäähän ilmestyi ties mistä epämääräisen etäisesti hämähäkkiä muistuttava epäsymmetrisen pyöreä monijalkainen noin puoli metriä korkea täysin musta olio, joka loikki rappusia pitkin kohti minua kovaa vauhtia. Rääkäisin ja juoksin siskoni luo itkemään.

Näiden lisäksi on näitä ''varjoja'' ollut. Hautausmaalla ja kerran autoa ajessani näin mustan lapsen ääriviivat omaavan varjon juoksevan keskiviivan kohdalta ojaan.

Olin kerran iltaa istumassa kaverini luona, joka näkee kuolleita ihmisiä aivan jatkuvasti. Todella skarppi ja terävä tyyppi kylläkin. Hän selitti aistineensa jonkun tulleen minun kanssani ja samassa purskahti kyyneleet silmistäni...olin ollut aivan iloisella mielellä, kun sekunnissa kyyneleet alkoivat vuotaa solkenaan silmistäni. Tuota kesti vajaa kymmenen sekuntia, kunnes se loppui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tuo sama toistui vielä kerran uudestaan tunnin sisään. Kaverini ei ollut yhtään yllättyneen näköinen, vaan täysin neutraali. Sanoi tuon olevan normaalia, että tietyt olennot siirtävät energiansa ihmisiin. Jotkin positiivisen, jotkin negatiivisen.

En minä näihin uskoisi, jos en olisi itse kokenut

[Johanness86]

En tiedä useinko, mutta välillä kun nukun ja herään ja olen sellaisessa puoliunitilassa, niin nään erinlaisia henkiä sänkyni vierellä... Hyvien ja mukavien unien aikana ne on kiltin näköisiä henkiä ja pahoina painajais unina ne on pelottavia, esimerkiksi kerran näin unta että olin sidottu sänkyyni ja pahuus nauroi kiduttaen minua, kun aloin heräillä näin ilkeän näköisen pelle hengen sänkyni laidalla, se nauroi pahan suopaisesti, mutta haihtui hetkessä... Sitten taas kerran mukavan unen jälkeen oli haltia neito siinä ja hymyili... myös enkeleitä ja demoneita on samankaltaisesti näkynyt unista herätessä... Tosi jänniä kokemuksia ja uskoisin että ne on jotain unien luoja henkiä, "vahteja" tai vastaavia... Mites muilla näin tälläisen aiheen kun repäsin???

[hyvä maku]

Mä laskisin tän kummitushavainnoksi, mutta kun etsin googlesta keskusteluforumia jossa jakaa tämän mietin myös hakusanaa 'henkimaailma'.

Mulla ei ole koskaan tapahtunut mitään tällaista. Pidän tätä todisteena sydämen olemassaolosta. Kun ei tahdo nähdä mikä on totuus ja asian todellinen laita, jokin taho puuttuu toimintaan silloin. Se yrittää viedä sua sun oikeille urilles, enkä tiedä onko se oikea ura sellainen jota kulkee joka tapauksessa koko ajan, mutta viimeistään jos siitä on jäämässä jälkeen jokin kuljettaa sua taas matkaan.

Nukuin eilen päivällä sohvalla. Mulla oli auki televisio, sieltä tuli jotain vähän semmosta ohjelmaa joka ehkä saatto vaikuttaa tähän kokemukseen. Se oli jotain sellaista ohjelmaa, jota en ikinä katso, se vain oli jäänyt päälle, kun nukahdin.

Unessa meidän 2013 lopetettu koirammekin oli elossa. Olin vanhempieni luona, jossa nyttenkin olen. Ensimmäiset asiat, joita unesta muistan on kun katsoin läppäriltä jonkinlaista striimausta meidän kotoa. Osoitin äidille, että tuolta se kuvaa, ja sitä kuvaa katsoi joku muutama ihminen omien koneidensa äärellä. Mitään kameraa ei siellä katonrajassa ollut. Se oli vähän kuin interaktiivinen livelähetys tietokoneen välityksellä muille ihmisille, wecameralla ikään kuin. Koneella näky neljä kuvaa, jotka kuvas ihmisiä omien läppäriensä esillä. Yhtä näistä, jotakin tyttöä joka oli alin kamera en tahtonut näyttää mun äidille, toivoin ettei se huomais sitä, enkä korostanut sitä vaikka ehkä olisi ollut tarvetta - en vaan ite tajunnu sitä unessa tai sitten kiellän asiaa (sekä unessa että nyt). Mä muistan unen näin, että sen videokuvan joka tuli meidän katonrajasta ei pitänyt tapahtua - se ei ollut jotain, minkä mä olisin luonut, se vaan oli, eikä siihen voinut vaikuttaa.

Seuraavaks muistan unesta, miten joku voima alko hallitsee täällä. Loppu-unessa katonrajasta roiskui verta, silleen sipsittäen, niin kuin joku olisi yrittänyt viestiä jotain, vaikka ei ehkä välttämättä olisi tahtonut sitä. Se oli viimeisin asia ennen heräämistäni. Ennen tätä, joku ihminen joka oli jonkinlainen henkiolento, mörkö, voima yritti heittää mua meidän kotoa. En kykene nyt palaamaan tähän niin elävästi, kun miten sen koin, mutta unessa oli episodi jossa tää voima riepotteli mua, ehkä meitä joskin mun äitiin se ei niin vahvasti ainakaan vaikuttanut (tämä lähti vain töihin). Se paisko ovia kiinni ja lopussa yritti heittää mua pois tästä talosta. Mä jouduin taistelee että se ei saisi tahtoansa läpi. MIetin, että mun on pakko soittaa jonnekin joka tuntee demoneita, niin kuin vaikkapa Buffy Vampyyrintappajassa tai vastaavassa joku loitsuaa jonkun hengen pois. Hassua on, et koskaan ennen en osaa kuvitella että oisin nähnyt mitään tommosta tai tehnyt mitään tommosta, en oo koskaan uskonut henkiolentoihin, eikä varmastikaan koskaan oo käynytkään mielessä mitään tommosta, että kellekään noin soittaisin tommosella aiheella.

Kun mä heräsin, se ei tuntunut painajaiselta, se tuntu nimenomaan joltain möröltä, kummitukselta, todelliselta, ei miltään unimaailman jutulta. Kun mä heräsin, mä tunsin edelleen sen käden mun lantiolla. Tunsin sen elävästi, ja vasta nyt se kosketus on katoamassa kokonaan, mutta muistan sen siinä, siihen liittyy jokin tunne tai jokin todellinen. Tää on asioita, joita mä en osaa selittää, enkä varsinaisesti koe tarvettakaan. Ihminen on niin pieni, että se ei ikänä vois onnistua ymmärtää tätä maailmaa tai vaikkapa oppisikin ymmärtää, ei sillä oo mitään keinoja asettaa sitä mihinkään purkkiin. Ihmisen sanat ei ikinä pysty selittää ympäröivää maailmaa, joka on suurempi kuin ne sanat; ne sanat vain kuvastaa todellisuutta, ne ei ole todellisuutta, ne tulee meistä, jotka olemme osa todellisuutta... ne sanat on vain väline. Voit sanoa että maapallo, mutta se ei koskaan tule olemaan yhtä kuin maapallo, joka ei ole pyöreä, joka ei ole eloton. Maapallo ei ole pyöreä, se on epätasainen, pyöreä on muoto jolle on tiukat kriteerit. Jos maapallon laittais tähän pyöreään muottiin osa siivilöityis pois, koska se ei vain mahdu siihen. Maapallo sanana ei ole elollinen niin kuin tää ympäröivä maailma. Maapallo-sanalla on tietyt merkityksensä, jotka nekään ei ole tismalleen samoja jokaisella. Maapallo-sanana tietokoneen näytöllä on muotoja, eikä yhtään sama kuin suusta päästettyinä ääninä, kuten ei ole yhden ja toisen ihmisen suusta sanottuna samaa tarkottava, samaa viestistä sisältöä sitova ja välittävä. Vaikka ymmärrys ehkä tästä kaikesta oiskin se on vain korkeintaan jokin tunne tai aistimus, johon me ei sen enempää voida tarttua, sikäli mä en edes yritä ymmärtää tai puhumattakaan selittää, miten tuo saattoi olla mahdollista mitä koin.

Tää oli nyt se osio, mitä tässä on tapahtunut, just nyt. Taustaa tolle unelle voin selittää sen verran, että eilen ensimmäistä kertaa googlettelin henkimaailman asioista. Googlettelin rikkoutuneesta sielusta, jonka kaikki osaset eivät ole paikallaan. Se aiheuttaa psyykkistä kärsimystä, jos jokin trauma on vienyt siitä palasen pois. Googlettelin jostain shamaanitietoudesta, joka aika hyvin mun mielestä selitti sitä mitä koen. Siks mä aloin unessa miettiä, että joku vois tulla riivaa tän hengen pois täältä; se ratkasu oli vähän sama ehkä kuin millainen mun isällä on mun ongelmien suhteen aina ollut: sen sijaan että he kuuntelisivat, he tahtovat viedä mut psykiatrille joka ratkoo ongelmani; he yrittävät lakaista ongelman jonkun toisen siivottavaks.

Jotta tätä mun unta mitenkään vois ymmärtää, mun on selitettävä aika paljon enemmän mun elämäni viimevuotisista tapahtumista.

Tutustuin kohta kaks vuotta sitten yhteen tyttöön. Kun hänet ensi kerran tapasin kunnolla, niin että vaihdoimme oikeasti jotain keskenämme, hän ikään kuin välittömästi avas ittensä mulle selkosen selälleen. Se ei ollut millään tavalla normaali kohtaaminen. Ihminen, joka toiseen tutustuu ei paljasta liikaa toiselle. Hän avas ittensä täysin auki. Hän sanoi mulle asioita, joita en tule unohtaa. Hän oli vain niin hajalla ja mä satuin olemaan siinä. Sille kohtaamiselle oli meitä suuremmat syyt.

Viis kuukautta myöhemmin hän tappoi itsensä. Sen viiden kuukauden aikana opin tuntemaan hänet. Ennen kuolemaansa mä pelkäsin että hän tappaa itensä. Pommitin häntä yhtenä päivänä niin kauan, että sain kuulla että hän on elossa. Otin jopa hänen ystäväänsä yhteyttä sen vuoksi, että pelkäsin hänen tappaneen itsensä. Hän kerran mulle sanoi, "anna mulle yks syy miks mä en tapa itseäni". Koko kuukauden ajan ennen kuolemaansa musta tuntu jälkikäteen että hän hyvästeli mua. Hän sanoi mulle asioita, joita mä en tule unohtaa, kuten että "sä tuut tapaa tässä elämässä niin siistejä tyyppejä".

Hänen kuolemansa oli ku pommi, joka jossain taivaanrannassa räjähti, mutta josta ei kuulunu ääntä, tunsi vaan paineaallon. Se oli ku vaimea pommi, jonka tunsi räjähtävän koko mitassaan, mutta ihminen suojelee itseään isoilta asioilta. Samalla mä tunsin vapautuvan jostakin. Tunsin vapautumisen tunteen, joka oli vielä vahvempi kuin tuo pommi jota ei kuullut.

Voin sanoa hänen olleen mun elämäni tärkein ihminen, eikä me ikinä seurusteltu. Me rakastimme toisiamme ihmisinä, ainakin niin hän mulle sanoi. Mulla meni vuosi tajuta edes jotenkin mitä oli tapahtunut. Vuosi. Näin unta, jossa hän tappoi itsensä uudelleen. Mulla on kerran kaveri tappanu ittensä, jonka kanssa olin ollut joskus hyvin läheinen, mutta sen tajuamiseen meni ehkä kaks päivää. Nyt mulla meni vuosi, että tapahtui jotakin, joka tavallaan muutti mun koko aikakäsityksenkin. Tuntu, että sen jälkeen kaikki alkoi jotenkin alusta, mutta että aika ei etene. Jos pystyy yleensä sanoo, että kuukausi sitten tai kaks kuukautta sitten ja ajoittaa sen, niin tuon vuoden jälkeen mä en ole kyennyt siihen. Sen jälkeen tuntu, että aika etenee mutta ei varsinaisesti missään mittakaavassa. En osaa selittää, mutta viime kevät tuntuu ikuisuudelta sitten. Voisin melkein vannoa, että se ei ole mun elämääni, mitä kuitenkin muistan sieltä.

Mä en missään määrin ole kyennyt käsittelemään tätä asiaa. Mä olin romahtaa seuraavana päivänä tapahtuneesta, mutta sinnittelin kaikilla voimilla että tunne ei pääse ulos. Mulla ei ole ollut minkäänmoista kunnollista tukea tän matkan varrella. Ainoastaan tämän ihmisen kaverien tapaaminen autto mua avaa tätä asiaa itelleni. Mä olen jo pitkään miettinyt, että mun on käytävä tämän tytön äitin luona, ihan jo siitä syystä että tää tyttö sano mulle vielä eläessään että hänestä tuntuu ettei kukaan ole koskaan tuntenut häntä niin kuin minä hänet tunnen ja ennen kuolemaansa, että "tärkeintä oli että joku näki". Jos on vain yksi ihminen, joka sut on tavannut, sen on oltava sille yhdelle ihmiselle aika iso pala.

Voin sanoa olleeni aivan sekaisin ja nyt viime ajat niin sekaisin, että mietin koko ajan sitä että tulenko tappaa vain itseni, ja välillä olen alkanut uskoakin siihen, kun en ole nähnyt mitään ratkaisua missään. Luulen ja uskon, jossain tiedän, että tää tyttö oikeasti kävi mun luona, pystyn muistaa miltä tuntu kun hän asetti käden mun vyötärölle, kun hän unessa yritti heittää mut ulos täältä, vähän ku johdattaa mut ulos ovesta että löydän tieni sinne minne mun on mentävä. Sinne minne mun on mentävä, en näe oikeastaany htään muuta tietä kuin tämän tytön äidin luo joka varmaankin, näin toivon koska mitään muuta tapaa käsittää tätä mulla ei ole, laukasee tän koko helvetin, jota 1,5 vuoden ajan olen elänyt ja joka tässä viime aikoina on oikeasti alkanut ottaa otetta musta, hajottaa mua henkisesti, tekee mun olosta niin epätodellista kuin tää kaikki ois vain unta ja vois yhtä helposti päättyä kuin uni, kokee olotiloja jotka uskon että kertoo vain mitä tää tyttö koki (sillä olen miettinyt käynkö läpi sitä nyt mitä tää tyttö kävi viimeisten elinvuosiensa aikana, jotka kyllä silloin näin mutta mitä en jotenkin vain kuitenkaan pystyn käsittää, tuntee, käymää läpi ja miettii näkemääni, näkee näkemääni), että olen siinä pisteessä että alas hyppääminen jostain korkealta vois tuntu yhtä loogiselta ratkaisulta ku karkkipussin ottaminen kaupanhyllyltä. Nää kokemukset, mitä oon nyt käyny läpi on vienyt mut toivoakseni lähimmäs kuolemaa, mitä ihminen voi ikinä käydä. Mä kuin elän miltä tuntus päättää oma elämä, enkä aivan vakuuttunut ole siitä että se on mun elämä. Mieti, miltä tuntuu kun kaikki on niin pumpulista ja höttöä, ettei mikään ole sua estämässä hyppäämästä alas jostain korkealta. Mulla on, mulla on että käänny vasemmalle ja jatka sieltä eteenpäin: siellä on sun tulevaisuus, siellä olet sinä ja minne sun tie sua vie, mutta jos ei olisi tätä. Silloin se oman elämänsä päättäminen on helppo homma. Ihmiset, jotka miettivät, miks kukaan tappaa itsensä ei näe asiaa niin kuin tällanen ihminen. Me ei ikipäivänä tehtäs mitään sellaista, mut se erottaaki meidät heistä. Mieti että sä tanssit pilvillä, siltä se tuntuu mun mielestä. Totta kai, sä sitten käyt läpi kaiken ja tiedät, että tää päättyy näin, mutta muutoin se isoin tuska tiellä itsemurhaan on ollut juurikin se tie, se epävarmuus, epätietous, se kamppailu ja pelko, joka muistuttaa olemassaolostaan kaikkialla, kaupankassalla joka tietää ettei sua tule auttaa koska ei se niin vain mene että pelastais ihmisen katuojasta kotiansa asuu ja elää ja lepää, pukis sen, veis töihin ja antais elää Susta. Mä uskon, että Jumala suojelee sua, vaikka tulisitkin tappaa itsesi. Jokaisella on tiensä, eikä varmaan voi sanoa että toinen on parempi. Ne on eripitusia, niiden matkalla tapahtuu eri asioita. Jolla ei ole mitään menetettävää voi tehdä aivan mitä haluaa. Joka elää pitkän ja hyvän elämän tuskin tulee elää kuin maailman äärillä kaiken reunalla, josta koko ajan voi tipahtaa.

Miks pystyn sanoo, et toi tyttö kävi mun unessa on et tunnen hänen persoonansa. Miks tää on ollut niin pitkä ja vaikea tie on et tän tytön kuolema tuntu siltä ku palanen mun sydäntä ois viipaloitu irti. Se on muisto, joka ei koskaan katoa ja joka on mua yhtä suuri osa ku raajansa menettäneellä yhden raajan puuttuminen hänen loppuelämänsä ajan. Mä olen tuntenut, miten suuri tuska mun läpi valahtaa, kun mä oikeasti näen mitä on tapahtunut, että tää ihminen oikeasti oli ja eli, oli osa mun elämää ja päätti sen, kun ei nähnyt enää muuta vaihtoehtoa, kun ei ollut aktuaalisesti enää muuta vaihtoehtoa hänen käsiensä ulottuvilla niin julmassa maailmassa jonka suurempaa helvettiä ei olekaan olemassa. Se tunne, minkä mä uskon tulevani käymään vielä läpi on sen verran pienentynyt, että mä varmaan oikeasti jo käydä sen läpi, mut silti se tulee olemaan enemmän tuskaa kuin mitä mä mitenkään voisin kestää, jos sitä yhtään enemmän ois.

Tämän kaiken mä tahdoin kertoa pääasiassa sen vuoksi, mitä mä koin ja tunsin ja miten tuo uni vaikuttaa muhun edelleen varmaan melko pysyvällä tavalla. Mä en oo koskaan uskonu henkiolentoihin, koska ne ei oo ollu osa mun elämää. Oon kuullu tarinoita, mutta omalta osaltani mun usko Jumalaan heräs vasta tän tytön kuoltua. Mulle Jumala on sydän ja jokin alkukantainen voima joka tarttuu meistä kiinni silloin kun sitä eniten tarvitsemme. Mulle tuo mörkö... sen osote on yhtä lailla sydän ja vaikka se ei olisikaan tässä mun vieressä koko ajan näkymättömänä olentona seisomassa silti oli olemassa jokin yhteys, joka on suurempi muita, suurempi kuin nää pinnalla makaavat ja elävät jotka puoltakaan ajasta ei tajua näkemäänsä ja kokemaansa, jotka elää kuin verho seinällä mitään muuta tarkotusta ku näyttää hyvältä ja tuulessa vähä heilua iha vaa flirttinä. Me ei valita itse tietämme, mutta me sen kävelemme

[kummitus]

Onkos joku koittanut jutella tuon ghost/spirit boxin kautta? Minä olen ainakin saanu hyviä vastauksia ja jopa nimiä. Kannattaa kokeilla.