Tietoisuus on kirous. Joskus mietin, miten ihmiset voivat elää päivästä toiseen tyytyväisinä tietäen, että jonakin päivänä he lakkaavat olemasta. Joinakin päivinä elän itsekin tyytyväisenä ja hukutan ajatukset kaikenlaiseen puuhasteluun. Selän takana vaanii silti aina mustanpuhuva peikko. Hiekka valuu tiimalasissa.

Samalla yritän muistaa kolikon toisen puolen. Olemassaolollani ei ole mitään tarkoitusta, joten kukaan ei voi vaatia minulta mitään. Olen arvokas juuri näin, vain olemalla olemassa. Saan käyttää minulle vastikkeettomasti annetun elämän tasan niin kuin haluan. Saan myös lopettaa elämän tasan milloin haluan. Onhan tämä nyt helvetin hienoa ja ihanaa olla olemassa!

Mistäpä tämänki sais selville ja se mitä olen luullut, olen todennäköisest väärässä

Koskaan en ole mitään tarkoitusta elämälle tarvinnut enkä ole varma onko sitä. Jos meillä on joku isompi päämäärä niin luulisi että se jotenkin edes olisi käynyt selväksi. Mihinkään päämäärään ei ole hirveän helppo pyrkiä jos ei tiedä mikä se on. Toki jos tarkoituksena onkin juuri ensin selvittää se minkä takia täällä olemme ja sitten selviää enemmän?

Itse kuitenkin kallistun siihen ajatukseen että meillä on vapaus keksiä omat tarkoituksemme ja päämäärämme, joten voimme tehdä mitä oikeastaan haluamme.
Jos kaikki tekomme kuitenkin sattuvat johtamaan johonkin suurempaan joka on se oikea tarkoitus niin eiköhän se sitten selviä jossain kohtaa. Toki myös mahdollista että tyhminä olentoina olemme jo tarkoituksemme täyttäneet mutta emme sitä huomanneet tai se ei riittänyt meille, joten jatkamme jonkun vieläkin isomman tarkoituksen etsimistä.

Itse ajattelen niin, että mikäli elämällä olisi tarkoitus, olisi oltava itsestään tietoinen ja siis persoonallinen luoja-olento, joka on tämän tarkoituksen määrittänyt. Niin kuin ihminen valmistaa tuolin voidakseen istua sillä, niin että tämä istuminen on tuolin tarkoitus, samoin Jumala on valmistanut ihmisen täyttämään jotain tiettyä tarkoitusta. Mikäli taas maailmalla ja ihmisellä ei ole persoonallista luojaa, jonka toimintaa ohjaisivat tavoitteelliset pyrkimykset, elämällä ei voi olla mitään tarkoitusta. Jos ihminen on evoluution tuote, eikä tämä evoluutio ole itsestään tietoinen prosessi tai itsestään tietoisen olennon ohjaama, ei sen kautta voida hahmottaa mitään tarkoitusta elämälle. Toisin sanoen, tarkoitukset tulevat maailmaan vain sellaisen olennon kautta, joka toimii tavoitteellisesti. Kaikki, mitä ei ole luotu (valmistettu) tietyn pyrkimyksen ohjaamana, on vailla tarkoitusta.

Itse en usko, että maailma ja ihminen olisivat luotuja. Uskon, että maailma ja ihminen ovat kehittyneet luonnollisten prosessien kautta, eivätkä nämä prosessit ole päämäärähakuisia, teleologisia. Maailmalla ja elämällä ei siis ole mielestäni mitään ennaltamäärättyä tarkoitusta.

Kuitenkin, ihminen on siitä merkittävä olento, että hän kykenee (tällaisen oletetun luoja-olennon tavoin) ymmärtämään oman olemassaolonsa ja toimimaan tavoitteellisesti: antamaan teoilleen tarkoituksen. Sinänsä minusta ei tunnu ihmeelliseltä, että tällainen olento kerran on kääntynyt myös itseään kohti ja alkanut kysyä oman elämänsä tarkoitusta. Tämä kysymys on kuitenkin mielekäs vain sellaisessa uskomusjärjestelmässä, johon kuuluu myös sen edellyttämä korkeampi luoja-olento. Ajatuksena nähdäkseni on, että elämällä (samoin kuin kaikilla maailman tapahtumilla ja ilmiöillä) on tämän olennon asettama tarkoitus, ja me joko emme voi tuntea tätä tarkoitusta ("tuntemattomat ovat Jumalan tiet") tai voimme saada sen selville tavalla tai toisella.

Mielestäni on erityisen mielenkiintoista, että elämän tarkoituksen kysymys liittyy niin vahvasti elämän merkityksellisyyden kokemukseen: kysytään, miksi elää, jos elämällä ei ole tarkoitusta. Mutta eikö elämä vailla ennalta-asetettua tarkoitusta voi olla mielekäs? Jostain syystä tarkoituksettomuus on usein tunnetasolla riittämätön. Itse olen kuitenkin huomannut seuraavaa: mitä enemmän ajattelen elämää ja maailmaa, sitä epävarmemmaksi tulen ja sitä vähemmän koen sen merkityksellisenä. Mutta mitä enemmän toimin maailmassa, tähän toimintaani uppoutuneena, sitä vähemmän kiinnitän huomiota koko asiaan (elämääni kokonaisuutena) ja sitä syvemmin puolestaan tunnen oman elämäni merkityksellisyyden jokaisessa teossani, itse elämässä. Itse-tietoisuus on voimakas ja vaarallinen asia, joka toisaalta avaa ihmiselle ainutlaatuisia olemassaolon mahdollisuuksia, mutta toisaalta repii hänessä auki kammottavia järjen ja tunteen kuiluja, joita saattaa olla vaikea kestää (tästä kenties johtuvat usein esiintyvät ajatukset siitä, kuinka tieto lisää tuskaa ja kuinka yksinkertaisuus ja lapsenomaisuus liittyvät vahvasti onnellisuuteen). Kissa on tyytyväinen elämään, kun se makaa päivät auringossa ja metsästää yöt. Ihminen on vaativainen eläin, joka tahtoisi olla enemmän kuin on: hän tahtoisi olla rakkaudella ja tarkoituksella luotu, ainutlaatuinen olento, jonka elämä on täynnä salattua tarkoituksellisuutta.

Mielestäni täälläkin usein esiintyvä ajatus "elämän tarkoitus on elää" tulee lähelle omaa näkemystäni. Mutta tämä on aforistinen ilmaisu, jota ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti. Tarkemmin, mutta kenties vähemmän runollisesti, muotoilisin asian seuraavasti: Elämällä ei ole tarkoitusta, mutta voimme itse elämisestä löytää merkityksen ja täyttymyksen tunteen, joka tekee elämästä mielekästä.

Mejnour kirjoitti:...

Itse olen aikalailla samaa mieltä. Jokainen luo itselleen oman elämänsä tarkoituksen. Lisäksi mielestäni esim. jonkin jumalolennon olemassaolo ei oikein riitä antamaan tarkoitusta elämälle. Jos ihmisen tehtävä olisi palvella jumalaa kuin orja isäntäänsä, ei se mitään suurempaa tarkoitusta elämälle anna. Samaan tapaan voisi palvella vaikkapa valtiota, jotain toista ihmistä, ideologiaa tai ihmiskuntaa yleisesti.