Ahdistuksen/pelon tarkoituksellinen etsintä

[Frost]

Heipatirallaa!

Ekana voin sanoa että valitan jos aihe on väärässä paikassa mutta en ihan tiennyt mihin tämän sörkkäis.

Mietiskelin viimeisimpänä unettomana yönä syvällisiä ja mieleeni pulpahti kysymys: Etsiikö kukaan muu teistä tilanteita/paikkoja, jotka koet/joku muu kokee ahdistavana/pelottavana, mutta silti nautitte niistä?

Itselläni on ollut tällaista nykyään enemmän ja enemmän, nyt olen alkanutkin miettiä että mikä ihme siinä on että niitä pitää tarkoituksella hakea ja löytyykö tähän selitys? Ainakin minulla on niin, että kun tavoitan erään pelon/ahdistuksen tason, alan nauttia niistä suunnattomasti, melkein kuin siitä saisi jotain tosi outoa eroottista mielihyvää. Ja sit naps, olinkin jo ekan kerran jälkeen koukussa.

Sinänsä asia ei kyllä minua vaivaa ollenkaan, kunhan uteliaisuuttani kyselen ja pohdin Tosin sopivan tilanteen/paikan löytäminen on välillä pirun haastavaa ja sekös ottaa päähän.

[Teresia_]

Pitääkö tämä sisällään myös extreme-ultra-supra-hyper-nano-pica-giga-urheilun ja elämyskokemukset? Niistähän yhä useampi hakee kiksejä ja potkua elämään, kun on muuten niin tylsää ja latteaa.

[Frost]

^Kyllä ne mun mielestä voisi jollain tapaa ainakin lukea tähän mukaan

[Teresia_]

Et varmaankaan tällaista vastausta halunnut, mutta tämä on nyt omaa pohdintaani aiheesta:

Yhteiskunnallisten ja ihmisen arvomaailman kysymysten kohdalla elämme muutoksen aikaa. Vaikka kaikki eivät tätä näekään arkisessa aherruksessaan, niin suurin osa ihmisistä kuitenkin huomaa nämä "muutoksen tuulet" energiakehollaan. Koska yksilöllä ei ole valmista mallia toimia tavalla, odotetulla tavalla, joka antaisi tunteen hyväksynnästä ja jonka takana yksilö itse kykenisi täysin seisomaan, on havaittavissa ilmiö, jonka avulla ihminen löytää sen osa-alueen, jonka tuntee vielä hallitsevansa: hakeutuminen pelko- ja jännitystiloihin niiden asioiden avulla, jotka tunnistamme.

Vaikka pelkoa ei täysin hallitsisikaan sen tietää tulevan tietyn kaltaisena, ennustettavana, jolloin ihminen oppii hyväksymään ahdistuksen, jännityksen ja muut vastaavat tilanteeseen liittyvät tilat ja niiden aiheuttamat tilat ja oppii nauttimaan tämän hallinnan tunteen tuomasta hyvänolontunteesta. Se on sitä fakiiritemppuilua, sietokyvyn ja -rajan harjoittamista. Sen merkitys korostuu silloin, kun ihminen sisimmässään tuntee jostain syystä merkityksettömyyttä, tyhjyyttä, joutumista ulos omalta kotikentältään – tällaisen hallitsemattoman tunteen edessä halutaan entistä hanakammin pureutua niiden henkisten ja fyysisten rajojen koettelemiseen, joihin on olemassa kosketus, muisti, muisto, jo entuudestaan.

Jossain vaiheessa ei riitä enää mikään ja ihminen hakeutuu mitä mielikuvituksekkaammille toteutusmuodoille aina nakuviuhahduksista ruumiinsa leikkelyyn, esittelyyn, paljasteluun, kiduttamiseen etc. Miksi? Koska pelko, joka syvällä sisimmässä jäytää on mielen ja käsien ulottumattomissa.

Ei se vaivaa, ennen kuin saavuttaa pisteen, jossa ihminen eräänä päivänä havahtuu siihen, mikä ja mitä hänestä on tullut... "yhdessä yössä". Hyvin harva osaa tulla alas niiltä portailta. Pelko takaisin palaamisesta ja sen kohtaamisesta, mihin se alkuperäinen pelko johti, on vielä tuskallisempaa kuin – se alkuperäinen pelko.

Mitä nyt neuvoksi? Hiljentymistä. Vauhdin hidastamista. Ilon etsimistä. Missä se ilo on? Puistossa näkee lapsen kirkuvan innoissaan, silmissä tähtien tuiketta ja hymyssä jotain niin sanoinkuvaamatonta... ettei sitä sanoiksi voi edes pukea. Mutta ihmisen sielu sen tunnistaa: Ilohan se. Se on aikuisellekin sallittua, jos uskaltaa.


Että siitäs sait!