Itsemurha

[Jaarno]

Niinpä. Muttakun iso osa itsemurhista on tälläisiä "angstikuolemia". Eli siis on tullut muutama paska asia eteen kerralla ja tuntuu että elämä pilalla ja hypätään junan alle. Varmasti jos hekin pari kuukautta odottaisivat niin varmasti menisi hyvin taas.

[Rie-chan]

Mä en tiedä, mistä tää johtuu, mutta koulussa mä olen alkanut kirjoittaa aineita, joissa joku aina kuolee.
Ensimmäisessä yksi tyttö jäi auton alle, ja toisessa poika, joka teki itsemurhan hyppäämällä sillalta.
Tää alkaa jo vähän pelottaa..

[Aqua vitae]

Mä en tiedä, mistä tää johtuu, mutta koulussa mä olen alkanut kirjoittaa aineita, joissa joku aina kuolee.
Ensimmäisessä yksi tyttö jäi auton alle, ja toisessa poika, joka teki itsemurhan hyppäämällä sillalta.
Tää alkaa jo vähän pelottaa..

Nääh... Ihan normaalia. Meidän koulun "sanapaja" ryhmässä tätä tapahtuu kovinkin usein. Jotenkin ihana lopettaa teksti juuri tuolla lailla.

[Infrequentia]

Avunhuutohan se on niiltä ihmisiltä jotka epäonnistuneesti yrittävät. Osa varmasti tähtää tästä todellisuudesta lähtemiseen mutta toisille se voi olla vain keino herättää läheisiä. Aika karu keino tosin. Itse olen kokenut molempien vanhempien itsemurhayritykset ja kuunnellut koko nuoruuteni molempien itsemurhauhkailuita eikä se kauhean rapeaa kuunneltavaa/katsottavaa ole. Kyllä siitä jälki jää.

[joni]

Miksi joku 15-17 vuotias haluaa tehdä itsemurhan, koska on enää muutama vuosi jäljellä, että saa mennä minne haluaa ja tehdä mitä haluaa? Eikö tosiaankaan ole munaa kestää enää niin pientä aikaa?

[Vic Rattlehead]

Miksi joku 15-17 vuotias haluaa tehdä itsemurhan, koska on enää muutama vuosi jäljellä, että saa mennä minne haluaa ja tehdä mitä haluaa? Eikö tosiaankaan ole munaa kestää enää niin pientä aikaa?

Mä oon 19 ja voin sanoa, että it´s not as simple as that..

Kasvaessa elämä alkaa tuntua vielä pahemmin ylitsepääsemättömän raskaalta ja en yhtään yllättyisi jos joku mua heikompi yksilö siihen itsemurha päätökseen päättyisikin nimenomaan aikuisiällä.

[Tenkku]

^ Komppaan. Itellä oli aika lähellä tuo "elämästä luopuminen" yhdessä vaiheessa, syistä joita en viitsi ympäri nettiä levittää, mutta mietin sillon että ystäväni kaveri oli vasta yrittänyt itsaria, ja lupasimme sillo toisillemme ettei kumpikaan tee itsaria joten. Nykyään en etes hyviä ystäviä omista, mutta aattelin että en nyt oon niin heikko että menisin tappamaan itteni sen vuoksi että paskaa sataa niskaan. Kumminki on vielä nii paljon juttuja mitä haluaa tehä.

Mutta niin, en siltikkää halveksi mitenkään niitä jotka itsemurhaa harkitsee/yrittää, vaikka heitä aika heikkoina saattasin pitää. Oma valintahan se on ja jokanen tehköön niinkö parhaaksi näkee, jos haluaa tappaa ittensä nii siitä vaan. Mutten tietenkää kannusta tekemään, tarkasti ja pitkään tuotakin kannattaa harkita.

[Tähtiensusi]

Miksi joku 15-17 vuotias haluaa tehdä itsemurhan, koska on enää muutama vuosi jäljellä, että saa mennä minne haluaa ja tehdä mitä haluaa? Eikö tosiaankaan ole munaa kestää enää niin pientä aikaa?

Tiedätkö että juuri tuossa vaiheessa ihmiset tekevät tilastollisesti todella paljon (ellei jopa eniten) itsemurhia? Se johtuu mm. juuri siitä, kun ei enää keksi paikkaa mitä tekisi opiskelun jälkeen tai ei pääse sinne minne haluaa tmv.


Oma mielipiteeni itsemurhasta on aika tuomitseva. Minusta se on yksinkertaisesti väärin. Se on itselle helppo, nopea juttu verrattuna siihen, että läheiset jäävät loppuiäkseen kaipaamaan, syyllistämään itseään ja miettimään syitä toisen itsemurhaan.

[Jaarno]

Miksi joku 15-17 vuotias haluaa tehdä itsemurhan, koska on enää muutama vuosi jäljellä, että saa mennä minne haluaa ja tehdä mitä haluaa? Eikö tosiaankaan ole munaa kestää enää niin pientä aikaa?

Tiedätkö että juuri tuossa vaiheessa ihmiset tekevät tilastollisesti todella paljon (ellei jopa eniten) itsemurhia? Se johtuu mm. juuri siitä, kun ei enää keksi paikkaa mitä tekisi opiskelun jälkeen tai ei pääse sinne minne haluaa tmv.


Oma mielipiteeni itsemurhasta on aika tuomitseva. Minusta se on yksinkertaisesti väärin. Se on itselle helppo, nopea juttu verrattuna siihen, että läheiset jäävät loppuiäkseen kaipaamaan, syyllistämään itseään ja miettimään syitä toisen itsemurhaan.

TÄYSIN samaa mieltä. Jos jotkut ovat minulle itsemurhasta tosissaan puhuneet niin tähän olen viitannut.

[Verninia]

Paljon tällä asialla ratsastellaan ja paljon liikkuu uhkauksia ja tarinoita, mutta olen sitä mieltä, että asia pitää silti ottaa vakavasti. Menetin itse ystävän, joka teki yllätysitsemurhan, joka tuli jokaiselle täysin yllätyksenä.

Olen huomannut, että usein se meneekin juuri niin. Ne, jota tarvitsisivat oikeasti akuuttia apua, hautovat ja suunnnittelevat, ja jossain vaiheessa napsahtaa ja toivotetaan hyvästejä maailmalle. Niin, ettei asioita puhuta.

Miten voi auttaa sellaista, joka ei kerro suunnittelevansa itsemurhaa? Tuntuu jälkeenpäin uskomattoman pahalle, että tämä ihminen oli suunnitellut tapausta kuukausia.Jälkeenpäin osaa koota selvän kartan kaikista sanoista ja pienistä eleistä, mutta ei niitä niissä hetkissä osannut yhdistellä. Hups vaan, yksi kesäyö ja hän oli poissa. Ei tullut syksyllä enää kouluun. Syksyllä koko maailma oli täynnä hänen jälkiään. Hänen nuottejaan löytyi varastosta, ainekirjoituksiaan arkistoista, elävää kuvaa videolta... Kaikki tuntui muistuttavan hänestä, jopa postinkantajan hymy ja villasukat käytävillä.

Itsekin olen käynyt siinä napsahduksen kynnyksellä, mutta jostain syystä maailma on tuonut aina lähelle jonkun, joka on sattunut akuuttiin aikaan paikalle. Ihan uskomatonta. Jossain vaiheessa tajusin, kuinka monta mahdollisuutta olinkaan saanut ja päätin parantua ja avata suutani.(Ja kuinka idiootti olin ollut kuvitellessani että nyt loppuu tämä eläminen.)

Omasta päätöksestä lähtee moni asia. Uskon, että minuakin olisi voitu auttaa useaan kertaan matkani varrella, ja mieluiten jo varhaisnuoruudessa, ettei ongelmat olisi ehtineet saada niin suuria mittasuhteita vuosien kuluessa. Eli lasten ja nuorten terapian tarvetta haluan korostaa! Siitä ei saa nipistää!

[Aurelia]

Miten voi auttaa sellaista, joka ei kerro suunnittelevansa itsemurhaa? Tuntuu jälkeenpäin uskomattoman pahalle, että tämä ihminen oli suunnitellut tapausta kuukausia.Jälkeenpäin osaa koota selvän kartan kaikista sanoista ja pienistä eleistä, mutta ei niitä niissä hetkissä osannut yhdistellä.

Ehkä kaikkia ei vain voi, eikä kuulukaan auttaa eikä pelastaa. On vain ymmärrettävä, itsemurhan tehnyt on itse sen tekonsa valinnut. Hän olisi voinut hakea apua jos olisi sitä halunnut. Toki se tuntuu lähipiiristä epäreilulta ja täytenä yllätyksenä kun tuollainen tulee niin karu faktahan on, ettei ole sitä ihmistä oikeasti pohjia myöten tuntenut. Ja jollei ihmisellä ole ketään jolle hän voisi olla täysin avoin niin ahdistuneena tuntuu aika mahdottomalta lähteä etsimään apua joltain vieraaltakaan ihmiseltä.

Itse ajattelin jossain vaiheessa itsemurhaa hautoessa, että läheiseni eivät surisi minua vain ainoastaan omia valheellisia mielikuviaan minusta. Kukaan ei oikeasti tuntenut minua ja koin olevani ainoa yksinäinen friikki jonkun lasikuplan sisällä, muiden tavoittamattomissa vaikka kovasti olisin halunnut löytää edes jonkun jolle puhua. Valitettavasti siihen meni yli kaksikymmentä vuotta, että löysin sellaisia ihmisiä.

[moona]

Aihe on itselleni varsin henkilökohtainen sillä olen sairastanut vakavaa psykoottista masennusta nyt muutaman vuoden. Viime keväänä/kesänä olin täysin pohjilla ja itsemurhasuunnitelma oli laadittuna ja päivämäärä asetettu. Nyt masennuksen pahimmat oireet on saatu sähköhoidolla kuriin ja olo on siis huomattavasti viime vuotta parempi.
Haluan nyt vaan korostaa sitä, että masennus on oikea sairaus eikä mikään ''angstikohtaus''. Silloin tunne-elämä on yksipuolistuu, tuntee vain ahdistusta, pahaa oloa tai sitten mikään ei tunnu miltään. Ajatukset itselläni ainakin liikkui lähinnä kuolemassa ja itsevihassa.
Miksi sitten tehdä itsemurha? Päästän itteni nyt helpolla ja listaan omat silloiset syyni:
-elämä tuntui turhalta
-ainoa tunne, jota tunsin oli syvä itseviha
-kaikki hengittämistä ja ajattelua myöten tuntui erittäin raskaalta. Ajatus siitä, ettei tarvitsisi enää olla olemassa oli äärettömän hyvältä tuntuva ratkaisu
-uskoin olevani paha, ''läpimätä'', epäihminen, toisille pahaa tuottava epäsikiö
-uskoin myös, että mut on tarkotettu tappamaan itteni ja ettei mun kuuluisi elää
Ynnä muuta, ynnä muuta. Tuossa vaiheessa en edes halunnut parantua tai asioiden menevän paremmaksi, olin niin varma siitä etten saa olla olemassa ja jos olisin mennyt paremmaksi en välttämättä enää tappaisikaan itseäni ja sehän olisi ollut koko maailmankaikkeudelle väärin.
Toivottavasti edes joku huomasi, ettei nuo ole terveen ihmisen ajatuksia. Masentunut on oikeasti sairas ihminen, jolla ajatukset eivät kulje niin kuin terveellä. Eihän kukaan voi skitsofreenikkoakaan vain käskeä olla näkemättä tai kuulematta omiaan. Kummastelenkin sitä kuinka ihmiset eivät tätä tajua ja ajattelevat masennuksenkin lähtevän suunnilleen vain ''ryhdistäytymällä''. Itsemurha tehdään jos kuolema eli olemassaolemattomuus tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin eläminen.
Ihmisiä kuolee syöpään, sydänkohtauksiin ja vaikka mihin muuhun sairauksiin. Masennus poikkeaa vain siten, että se saa ihmisen ajattelemaan kuolemaa hyvänä vaihtoehtona ja voi täten saada ihmisen tappamaan itsensä.

[Hartsa]

Osin tämä varmaan johtuu siitä, että masennuksella on niin monta eriasteista tasoa. Ja arkipuheessa näitä harvemmin sen kummemmin erotellaan. Kuitenkin varmasti yleisempää, että jollakulla joka puhuu masennuksesta on oikeasti kysymys kenties juuri tästä teiniangstista tai sitten muuten vain huono viikko/kuukausi tai vaikkapa perinteinen syys"masennus". Toisekseen ihan oikeat masennuslääkkeethän määrätään niin helposti nykyään, että ei tarvitse kun olla väärällä jalalla nousta sängystä kun joutuu lekurin kanssa tekemisiin niin on 50/60 määrätäänkö siellä masennuslääkkeet sen random perusreseptisärkylääkkeen lisäksi.. jolloin tietysti voi luvan kanssa puhua masennuksesta vaikkei siitä olisikaan kyse.

En nyt itsekään tiedä mihin sen oikean masennuksen viivan pystyisi vetämään, mutta sitä en tosiaankaan väitä etteikö se oikea masennus olisi oikea sairaus.

[Hopeapaju]

Ihmisiä kuolee syöpään, sydänkohtauksiin ja vaikka mihin muuhun sairauksiin. Masennus poikkeaa vain siten, että se saa ihmisen ajattelemaan kuolemaa hyvänä vaihtoehtona ja voi täten saada ihmisen tappamaan itsensä.

Tajusin tämän vasta nyt, kun joku ymmärsi kirjoittamalla vääntää sen minullekin rautalangasta.

Jos nyt miettii mahdolliseen itsetuhoisuuteen johtavan masennuksen asteiden ja "huomionhakuisen teiniangstin" välistä eroa, niin minusta omasta mielenterveydestä on huolestuttava itse siinä vaiheessa, kun useampi ihminen, jonka kanssa olet tekemisissä on pannut merkille, että tarvitset jonkun apua. Tarkoitan siis sitä, että ympärillä olevat ihmiset saattavat huomata asioita tarkemmin ja osaavat tietämättäänkin tunnistaa, milloin on kysymys oikeasta hädästä ja milloin jostain vähemmän vakavasta.
Tietystihän apua tarvitsevat myös henkilöt, jotka pyrkivät saamaan huomiota tekemällä itselleen jotain, mutta minusta silloin on kysymys jostain muusta mielenterveyden ongelmasta kuin masennuksesta, ja silloin itsemurhankin mahdollisuus pitäisi olla pienempi. Liian moni ei kai päätyisi lopullisesti tappamaan itseään silkasta huomionhalusta (toivon).

Itsemurhien ajattelu nyt on tietyllä tavalla vaan asioiden pyörittelyä, sillä en missään tapauksessa voisi kuvitella tämänkään aiheen olevan täysin mustavalkoista. Omassa suvussa suhteellisen moni on päätynyt työntämään voikukkaa oman kätensä kautta, enkä osaa ajatella, että yksikään heistä olisi tehnyt väärin. Ja muiden näkökulmastahan ratkaisu ei milloinkaan ole oikea, jos muuten terve ihminen päättää potkaista ämpäriä. Ikäviä syyllisyydentuntojahan itsemurhat herättävät aina lähipiirissä, mutta ratkaisunhan on tehnyt edesmennyt henkilö itse, joten ei sen pitäisi olla kenenkään muun syy.

Tavallaan toivon, etten enää vajoaisi niin syvään itseinhon suohon, jossa vietin puolet viime vuodesta, mutta mikäli en olisi ollut niin finaalissa, kukaan ei olisi välttämättä puuttunut asiaan. Aloin miettiä avun hakemista siinä vaiheessa, kun kaksi ystäväksi mieltämääni ja kaksi täysin tuntematonta ihmistä ilmoittivat tarvitsevani oikeasti apua. Nyt kulutettuani puolisen vuotta psykiatrien ja psykiatristen sairaanhoitajien puheilla minulle ilmoitettiin olevani asperger vailla diagnoosia.

Tämä ei ole mikään selviytymistarina, sillä pohjalle vajoamisen mahdollisuutta ei pidä unohtaa jatkossakaan.

[Tiuhti]

Miksi joku 15-17 vuotias haluaa tehdä itsemurhan, koska on enää muutama vuosi jäljellä, että saa mennä minne haluaa ja tehdä mitä haluaa? Eikö tosiaankaan ole munaa kestää enää niin pientä aikaa?

Tiedätkö että juuri tuossa vaiheessa ihmiset tekevät tilastollisesti todella paljon (ellei jopa eniten) itsemurhia? Se johtuu mm. juuri siitä, kun ei enää keksi paikkaa mitä tekisi opiskelun jälkeen tai ei pääse sinne minne haluaa tmv.

Nuorilla ei välttämättä ole hirveästi perspektiiviä elämään. Eikä masentuneena ajatus siitä, että kohta "saa mennä minne haluaa ja tehdä mitä haluaa" ole kovin lohdullinen. Tulevaisuus näyttää siinä vaiheessa toivottomalta, eikä sillä ole mitään annettavaa. Ja kun puhun masennuksesta tarkoitan depressiota enkä tätä surullisen kuuluisaa teiniangstia.

[akba]

Miksi joku 15-17 vuotias haluaa tehdä itsemurhan, koska on enää muutama vuosi jäljellä, että saa mennä minne haluaa ja tehdä mitä haluaa? Eikö tosiaankaan ole munaa kestää enää niin pientä aikaa?

Tiedätkö että juuri tuossa vaiheessa ihmiset tekevät tilastollisesti todella paljon (ellei jopa eniten) itsemurhia? Se johtuu mm. juuri siitä, kun ei enää keksi paikkaa mitä tekisi opiskelun jälkeen tai ei pääse sinne minne haluaa tmv.


Oma mielipiteeni itsemurhasta on aika tuomitseva. Minusta se on yksinkertaisesti väärin. Se on itselle helppo, nopea juttu verrattuna siihen, että läheiset jäävät loppuiäkseen kaipaamaan, syyllistämään itseään ja miettimään syitä toisen itsemurhaan.

Olen samalla kannalla. Mielestäni pitäisi hakea hyvissä ajoin hoitoon , jos on vakavaa masennusta ja suunnittelee itsemurhaa. Ihmiset , jotka ovat tehneet itsemurhan masennuksen johdosta , luovuttivat liian helpolla . Arvostan ihmisiä, jotka ymmärtävät tilanteensa vakavuuden ja hakevat nopeasti hoitoon, jos ajattelevat itsemurhaa veitsi kädessä. Se on jo rohkeaa hakea apua.
Itsemurha on helppoa tekijälle, mutta omaiset siitä kärsivät eniten. Vanhemmat miettivät , mitä he ovat tehneet väärin ja pienemmät sisarukset eivät välttämättä ymmärtäisi tilannetta.
Itsemurha saattaisi silloin hyväksyttävää, jos sillä pelastaisi jonkun itselleen läheisen ihmisen tai jos on vakavasti kuolemansairas ja haluaa päästä tuskistaan .

[Renkku]

Nyt tiedä taas että olenko joku uudelleen ajattelija vai mikä on mutta itse näen itsemurhan säälittävä. Tai siis... Ei minulla ole mitään varsinaista vihaa niitä kohtaan jotka yrittävät tai edes harkitsevat itsemurhaa. Ajatus on vain mielestäni erittäin vastenmielinen, vähän kuin joku yrittäisi saada minut polttamaan tupakkia. Voisin kai sitten sanoa olevani itsemurhan suhteen apsolutisti?
En kiellä etteikö minunkin parhaillaan menossa olevilla teinivuosillani olisi tullut vastaan tilanteita, joissa mietin "miksi edes vaivautua?", eikä siihen aina ole mitenkään helppo saada vastausta oman epätoivoisen pääkoppansa sisästä. Minä kuitenkin näen asian näin: Minä olen syntynyt tähän maailmaan. Jos ei tämä maailma minusta tykkää, niin sitten ei voi mitään. Ainakaan en tee kenellekkään palvelusta lähtemällä täältä etuajassa.

[Koalani]

Mäkin kuulun niille, jotka harkitsivät itsaria jo lapsina. Mut vietiin pakolla asumaan vieraaseen maahan vanhempien kanssa, joita vihasin. Mun ainoat ystävät olivat oman maan telkkari ja radio, jotka menetin, ja ainoa ratkaisu näytti olevan kuolema. Se olisi myös hyvä keino rangaista vanhempiani, niin ainakin silloin ajattelin. Mut mitä keinoa mä keksisinkin, en kehdannut, sillä mä pelkäsin kipua. Mun pelko fyysiseen kipuun oli suurempi kuin tunnelmalliseen kipuun, ja se siis pelasti mut. Samalla mulla oli se pienen pieni toivo, että joskus asiat muuttuisivat. Huono tuuri ja onnettomat rakkaudet jatkui ja niin masennuskin, peräti 35 vuotta , ja aina se itsemurhan ajatus palasi. Enkä hakennut psykiatrista apua, sillä en uskonut, että lääkkeet voisivat muuttaa elämänseikkojani.

Masennus kyllä hävisi kun vihdoinkin löysin spirituaalisen tien ja totuuden. Jotkut sanovat pelastuneensa uskonnon kautta, mutta se ei mulle kelvannut, sillä se on täynnä dogmaa ja puolitotuuksia. Masennus on useimmiten vieraiden negatiivisten energioiden ja tunteiden vallassa olemisen tulos. Kun löytää, mitkä ne on ja vapautuu niiltä, palaa elämisen ilo ja elämäntarkoitus. Masennus on tietysti myös sairaus, mutta jos ei ole geneettisiä tai fyysisiä tekijöitä, useimmat sairaudet alkavat henkisellä tasolla.

Mä voin sanoa, että mä ymmärrän täysin niitä, jotka päättävät elämänsä, koska ne ei jaksa tunnelmallista kipua. Jos ei ole sitä kokenut, ei niitä voi ymmärtää. Kuten Hartsa hyvin huomautti, nykyisessä yhteiskunnassa sekoitetaan rakkautta ja riippuvuutta, jonka lähde on pelko. Pelko, ettei ole mitään korkeampaa kuin se, mitä me näemme. Pelko, ettei meidän elämällä ja kärsimyksellä ei ole mitään tarkoitusta. Kun sain selviä merkkejä ja todisteita tuonpuoleisesta ja henkimaailman täydellistä jäjestyskestä ja kaiken tarkoituksesta, kaikki pelko hävisi. Nyt mä en pysty masentumaan, mitä paskaa elämä heittäisikin mun eteen. Mä oon töissä kanavoinneilla ja hypnooseilla ja eri tapausten kautta mä oon saanut monta esimerkkiä siitä, miten voi käydä toisella puolella.

Mitä sitten tapahtuu niille, jotka ottavat oman elämänsä? Kristinuskossa on joissakin tapauksissa jonkinlaista perustaa, mutta todellisuudessa asianlaita on paljon monimutkaisempaa kuin että sielut menisi ”helvettiin” . Mun käsityksen mukaan kristinuskon varoituksilla haluttiin yksinkertaisesti varoittaa tavallisia ihmisiä itsemurhan mahdollisista vaaroista (kuten muillakin varoituksilla, kuten esim. ettei saisi kommunikoida kuolleiden kanssa). Jos on masentunut ja kuolee, olisiko itsarilla vai toisella tavalla, tulos on sama. Masennuksen värähtely on matala, eikä pääse valoon. Joutuu siis vaeltamaan ympäri matalan astraalimaailman tienoilla. Jos ottaa oman elämänsä hyvän tarkoituksen protestina tai pelastaakseen jotakuta, värähtely on korkea, ja pääsee valoon. Siinä tapauksessa on sankari sekä ihmisten että oppaiden keskuudessa ja henkinen taso nousee valtavasti. Jos lopettaa elämänsä eutanasialla koska ei halua kärsiä, menee myös valoon, sillä värähtely on korkea. Jos kuolee epätoivon, vihan, tai koston alhaisena, taas pysyy matalalla astraalitasolla. Jos tämmöisiä matalalla astraalitasolla olevia minä-sieluja (edellisistä elämistä) on riittävän paljon, voi käydä niin, ettei korkealla minällä (joka lähettää sieluja inkarnoimaan) ole enää energiaa lähettämään lisää sieluja. Ja silloin käy kuten kristinusko kertoo, että pysyy ”helvetissä”. Helvetti ei ole siis paikka, jossa sieluja kidutettaisiin ikuisesti tai paikka, jossa sielut kuuluisi Perkelelle, vaan paikka, jossa negatiiviset tunteet korostuvat, ja josta on hyvin hankalaa päästä itse pois. Mutta mikään tilanne ei ole ikuinen, ja joissain vaiheessa tulee apua ja sielu menee valoon.

Mutta matalalta astraalitasolta löytyy kaikenlaisia pelkoja, kuten demonit ja demoninmaiset alienit. Ne voivat houkutella valheellisilla lupauksilla ja jos solmii sopimuksen niiden kanssa, ainoa tapa valoon on eksorkismi. Sama juttu voi tapahtua niille, joiden aurassa on tällainen entiteetti . Siksi henkinen terveys ja hoito on niin tärkeää. Valitettavasti harvat ihmiset tietävät tai edes uskovat tämmöisiin ilmiöihin.

Mä voin antaa tässä muutamia esimerkkejä: Yksi asiakas kysyi meidän henkioppaalta ukistaan, joka oli tappanut itsensä n. 20 vuotta sitten, koska se oli vararikossa. Ukko ei ollut valossa, vaan eksynyt. Kun se löydettiin, se ei enää oikein muistanut paljon elämästään, mutta sitä vaivasi epäonnistumisen tunne. Se luuli, ettei sen perhe ollut antanut sille anteeksi. Kun sen lapsenlapsi sanoi sille, et koko perhe oli antanut sille anteeksi, sen värähtely tuli riittävän korkeaksi, ja se meni valoon. Anteeksiantaminen on siis hyvin tärkeää.

Toinen asiakas kyseli energian puutteesta, josta se kärsi. Se sai tietää edellisestä elämästään Venäjällä . Sen äiti oli luvannut sen avioliittoon tytön kanssa, jota hän ei rakastanut. Hän rakasti salaa toista tyttöä ja kieltäytyi äidilleen. Luvatun tytön veljen velvollisuus oli sisarensa kunnian puolustaminen ja se meni kaksintaisteluun asiakkamme edellisen minän kanssa. Viime tipassa tämä huusi, kuinka sen oma äiti oli varastanut kunnian siltä ja se kieltäytyi murhaamasta viattoman. Ja se ampui itsensä. Se oli sankari. Mutta se ei siltikään mennyt valoon. Se meni rakastettunsa luo, joka tunsi sen ja eli koko elämänsä sen kanssa. Ja siellä ne oli edelleen molemmat. Mutta vain yksi pala sen sielusta oli tytön kanssa. Muut palat meni palasiksi suuren surunsa johdosta. Enkelit ja oppaat auttoi rakastavaiset valoon ja keräsivät muut palaset ja palauttivat ne asiakkaamme nykyiselle minälle.

Mulla oli myös teinipoika, joka tuli salaa mun luo, sillä se oli yrittänyt itsarin lääkkeillä. Se ei tajunnut, miksi se oli saanut näitä itsemurhan ajatuksia. Hypnoosilla se näki, et sen aurassa oli kaksi henkeä, jotka lähetti sille näitä ajatuksia. Toinen oli ranskalainen sotilas, joka oli kuollut Napoleonin sodassa ja oli vihainen. Toinen oli onneton orpopoika, joka pari sataa vuotta sitten oli tehnyt itsemurhan. Molemmat sai tietää taivaasta ja mahdollisuudesta syntyä uudelleen, ja ne meni iloisesti valoon.

Yksi ystävä päätti oman elämänsä muutama vuosi sitten. Se ei uskonut yliluonnollliseen, eikä siis hakenut multa apua. Se oli kärsinyt depressiosta koko elämänsä eikä jaksanut enää. Mä kysyin oppaaltani siitä, ja vastaus oli, et sen masennuksen syy oli demoni edellisestä elämästä. Kaveri oli siis pysynyt matalalla astraalitasolla, ei niinkään masennuksen takia, vaan koska demoni piti sen siellä. Enkä toistaiseksi saa sitä auttaa. Sen pitää mennä eri koettelemusten läpi, ja yksi niistä oli alieni, joka teki sille tarjouksen.

Mun oma tapaus oli vielä monimutkaisempi, sillä 4 edellisten elämien minäsielut olivat demoneja. Ne toi mulle vastoinkäymiset ja masennuksen. Tämä oli mun viimeinen tilaisuus pelastua, sillä mun korkealla minällä ei olisi voinut lähettää lisää sieluja. Mä oon siis hyvä esimerkki siitä, ettei kannata menettää toivoa ja että vaikeimmatkin ongelmat voivat ratkaistua.

Lopuksi, meillä oli myös sellainen tapaus, jonka korkea minä ei voinut lähettää enää sieluja. Sen demonisielut ovat syntyneet toisten demonien avulla, jotka toimivat sen oppaina. Ja sellainen tuli meille. Se tiesi olevansa pimeä. Sen ongelma alkoi jo Keskiajalla, jossa se oli mustan magian uhri. Se oli rakastunut noitaan, joka rituaalilla sitoi sen itselleen iankaikkisesti. Tässä elämässä sillä oli tilaisuus rikkoa sen rituaalin, mutta sen pimeä opas sai sen epäilemään meistä ja se hävisi. Mutta sen isä siitä Keskiajan elämästä, joka on henki, etsii oikansa muita edellisiä minä-osia läpi aikojen ja maiden pelastaakseen niitä. Apua tulee siis, mutta medän on osaava ottaa se vastaan.

[Aschenisto]

Kieltämättä hienoa tarinointia...

Voihan niitä omia negatiivisia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan kutsua demoneiksi, koska niitä on välillä mahdoton kontrolloda. Siksi tuntuukin, että demonit puhuvat päässä ja tekevät pistävät tuntemaan ikäviä asioita.

Tosin valitettavasti ajatukset on vain aivosynapsien hermoimpulseja ja niitä pystyy kontrolloimaan esimerkiksi meditoimisella. Negatiivisuudesta pääsee eroon oikeilla oppailla, jotka neuvoo esimerkiksi ajattelemaan positiivisemmin tai olemaan peilin edessä niin kauan, kunnes olet sinut menneisyyden kanssa. Toki lääkkeillä saa pumpattua serotoniinitasoja.

Kun olen tajunnut muutaman faktan aivoistani, niin tiedän, että on mahdotonta minulle masentua.

[Koalani]

Joo sekä meditointi että tieto auttavat masennuksessa. Mutta pitää myös haluta elää, ja sitä varten pitää olla jokin elämänpäämäärä. Spirituaalisuus auttaa löytämään päämäärän.