Wespa kirjoitti:Yksi vaihtoehto olisi hankkia pojallesi samanikäisiä lapsia, joilla on samanlaisia kokemuksia jolloin hänen olisi helpompi käsitellä omia kokemuksiaan. Toki jos teillä on avoin suhde ja hän voi kertoa juttuja sinulle, niin hyvä.

Päiväkodista tms. tuskin tulee palautetta, sillä he varmaankin pitävät koko juttua mielikuvituksena, sillä onhan kaikilla lapsilla vilkas mielikuvitus. Pelottavissa/huonoissa tilanteissa voi myös pyytää hekioppaalta/suojelusenkeliltä apua. Onko poikasi kertonut mitään suojelusenkelistä tai muusta suojelevasta hahmosta?
En valitettavasti ole löytänyt pojalle leikkikaveria jolla olisi vastaavia kokemuksia. Nykyisessä kodissamme asiat ovat hienosti siinä mielessä, että pojalla ylipäätään on ystäviä. Joskin hän mieluiten viettää koulussakin aikaa itseään vanhempien lasten kanssa. Eskari-ikäisenä pojalla oli todella vaikeaa koska häntä kiusattiin sekä pukeutumisen että leikkien ja puhuttujen juttujen takia. Ilmeisesti nykyinen ympäristö on jotenkin vastaanottavaisempi. Meidän taloillamme asuu paljon vähäosaisia ja maahanmuuttajia ja ylipäätään ongelmaperheiden lapsia. Oma poikani on avoimen kiinnostunut ongelmaisten lapsien oloista. Olen saanut kuulla uskomattomia juttuja Irakista ja Venäjältä lasten näkökulmasta ja tietysti sitten pojan omalla erikoisella pohdinnalla varustettuna. Mutta pääasia tosiaan, että syrjintä loppui kun muutimme. Tuntui tosi pahalta vielä alkuvuodesta kuulla sellaisia juttuja että pikkupojat haukkuivat poikaani homoksi, koska hän pitää värikkäistä vaatteista, (usein punaista ja oranssia yllä) ja koska hän on todella herkkä ja itkee ja liikuttuu herkästi.
Meillä on keskenämme hyvä puheyhteys ja ihan kaikesta voidaan puhua. Siitä lähtien kun poika oppi puhumaan, on hänellä ollut aika pikkuvanha ja aikuismainen tapa keskustella joten oikeastaan mitä vain on voinut setviä keskustellen.
Silloin kun poika oli päiväkodissa, tuli palautetta lähinnä siitä että hän on erityisen herkkä ja temperamenttinen. Saattaa purskahtaa itkuun todella pienestäkin. (tosin tädit usein korottivat ääntään komentaessaan ja poika koki sen niin että hänelle huudettiin, mitä minä en harrasta kuin ehkä kerran vuodessa kun jotain todella ikävää on tapahtumassa, esim lapsi meinaa kävellä auton alle, joten hän ottaa sellaisen todella raskaasti) Mutta toisaalta tuli kiitosta hänen lempeydestään ja sydämellisyydestään. Naperolla kun on tapana halata tarhantätejä taikka ylipäätään ketä tahansa joka sattui olemaan lohdun tarpeessa. Valitettavasti sekin tapa on vähän karsiutunut ikävän ikätovereiden palautteen takia.
Koulu kun alkoi vasta tänä syksynä niin ei ole vielä ollut sitä ensimmäistäkään keskustelutuokiota. Tuskin sujuu kovin positiivisissa tunnelmissa, koska nappula ei ole pätkääkään kiinnostunut lukemisen opettelemisesta (matikka taas menee ihan luonnostaan sen kummemmin panostamatta) ja on huono keskittymään kuten minäkin samassa iässä olin. Itse olin luki- tuki- ja puheopetuksessa ensimmäiset kouluvuodet
Mitä noihin suojelusenkeleihin tulee niin poika sanoo että hänellä on sellainen. Näyttää kuulemma vähän muumiolta, koska pää ja vartalo on kääreissä ja sormet kuin puuta.
Tänään juteltiin mielikuvitusystävistä ja hän totesi pitävänsä mielikuvitusystävät meidän välisenä salaisuutena koska ihmiset ja vallankaan lapset eivät ymmärrä mitä näkymättömyys on. Ja tämä siis hänen omana päätöksenään ilman että oli alkanut aiheesta puhua. Joskus tuntuu että poikani tietää jo ennakkoon mistä ja miten aion puhua.
Olisi toisaalta hienoa tutkituttaa lapsi, mutta vähän uumoilen että kävisi vain kuten itsellänikin. Jäisi lähinnä paljon avoimia kysymyksiä ja pahimmassa tapauksessa tarjottaisiin jotakin aivan turhaa lääkitystä tai vääränlaisen ihmisen tarjoamaa terapiaa.