Kuten nimestä huomaa, keskustelun aiheena ovat eläin-aaveet. Uskotko niihin? Onko kokemuksia? Minulla on yksi: olin 5v kun meillä oli koira nimeltä Osku. Se oli hyvä koira, kunnes se jäi auton alle. Sitten kului varmaan 2 kuukautta ja kävin mummolassa kylässä (Osku kuoli mummolan ulkopuolella) ja olin siellä yötä. Yöllä heräsin ja kuulin läähätystä ja rapinaa viereisestä huoneesta. Ajattelin että kuulen harhoja, ja käänsin kylkeä. Äänet voimistuivat, ja nousin ylös. Katsoin ovenraosta ja näin kun sellainen oudonmuotoinen sumu meni siitä ohi. Se oli nopea, ja olin koiran muotoinen. Uskon että se oli Osku joka siitä meni...

Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe, ja olen kuullut näistä eläinaaveista paljon juttuja. Ei sitten tiedä, että mitkä on totta ja mitkä ei.

Taas pitää toistaa itseään ja sanoa näin. Yöllä herätessäsi et välttämättä ole oikeasti herännyt/"aivosi ovat vielä unessa" ja näet ja/tai kuulet harhoja.

No tässä periaatteena on omien kokemuksien esitteleminen tai aiheesta keskusteleminen...

Näin on enkä mitenkään sillain tarkoittanut tuota että "Turha sanoa mitään se ei oo ollut totta" blablabla. Vaan että on iso mahdollisuus että ne tuollaisia ovat.

Sinänsä jos noita tarinoita kuuntelee erinäisistä kummittelukohteista, ei kummittelevat eläimet ole poissuljettuja. Englannissahan on nämä kummittelevat koirat melkeimpä peruskauraa tarustossa, olivatpa ne vihreänä hehkuvia pellolla juoksevia petoja tai sitten juuri ennen jonkun kuolemaan punasilmäisenä ja mustana jättikoirana ilmestyviä hauvoja.
Tietysti jos lähtee ajatuksella leikittelemään, niin kyllähän luonnollisesti eläimilläkin on oma tajuntansa ja kuoleman yhteydessä vapautuva energiansa, tosin ei niin kehittyneenä kuin esim. ihmisen. Eli voisiko melkein sanoa, että koirillakin on "sielu" joka voi jäädä kummittelemaan? (Tässä kohtaa jokainen fundamentalistiuskovainen hirttää minut, mutta samapa tuo )

Jos ajatellaan, että koirilla on sielu, on myös ajateltava, että kaikilla muillakin eläimillä on sielu. Näin ollen esimerkiksi hyttynenkin voisi jäädä kummittelemaan. Mikä kuulostaa kuitenkin erittäin epätodennäköiseltä. Mikä sitten erottaa koiran ja itikan toisistaan? Tunne-elämän laajuusko?

Joidenkin esoteerikkojen mukaan kaikella on sielu, mutta se on jakautunut erilailla. En nyt hyvin tarkkaan muista mitenkä noiden selitysten mukaan homma meni, mutta suurinpiirtein tyyliin, että jokaisella ihmisella on oma sielunsa. Kotieläimillä ja tämmöisillä olisi sielu jakautunut kahden/kolmen yksilön kesken, ja sitten toisessa ääripäässä juuri nämä hyönteiset, joilla olisi yksi kollektiivinen sielu. Tämä ajattelu tosin herättää monta kysymysmerkkiä sielun kehittymisestä ja siirtyilemisestä eteepäin, kun kollektiivisen sielun tapauksessa ei oikein lopullista kuolemaa voi tulla, paitsi todellisen sukupuuton tapauksessa. Eli siirtyisikö sielu sitten ihan tuosta vain, kun kyseinen oleminen on koettu?

Vaikea tuohon mennä juuta tai jaata sanomaan, mutta jos spekuloidaan huvikseen että homma todellakin menisi jotenkin noin, niin olisi tavallaan loogista, miksi ihmiset kuoltuaan voivat jäädä todennäköisimmin maapallon eliöistä aaveina heilumaan. Ihminen kuolee ja sielu on irti. Koiramaailmassa tämä meinaisi että molemmat puoliskot pitäisi kuolla "yhtäaikaisesti" jotta sielu voisi jäädä välimaastoon.. jos nyt puolikas ei siihen sitten riittäisi(taisi mennä tossa hommassa että puolikas siirtyy seuraavaan eläimeen tai toiseen puolikkaaseensa sen kuollessa). Hyttysen kuolemassa vapautuu niin pieni osa kollektiivisesta sielusta että se on kokonaisuuden kannalta melko merkityksetön.

Tosiaan, melkosta jossittelua ja jahruamista(varsinkin kun en tarkemmin muista miten homma oli selitetty, mistä ikinä luin joskus vuosia sitten), mutta onhan tuokin yksi näkökulma lisää tuohon ajattelua herättämään.

Itse luulen että koiran/eläimen uskollisuudella ja kiintyneisyydellä on paikkansa tässä. Esim itikat eivät oikein kiinny mihinkään, ja ne eivät jää kummittelemaan...

Olin tuossa eilen mummolassa taas kylässä... Syötiin, juteltiin ja mentiin saunaan. Saunassa oli yksi outo juttu: yhdessä seinässä oli raapimajälkiä. Kysyin että mistä nuo ovat tulleet ja kukaan ei tiennyt. Sain vain selville, että seinässä oli ennenkin ollut tuommoisia ja se oli korjattu vähänaikaa sitten. Mun isovanhemmilla oli ollut ennen kissa, että saattaakohan se liittyä asiaan... Voin pistää kuvia tulemaan.

slipknotrulez kirjoitti:Olin tuossa eilen mummolassa taas kylässä... Syötiin, juteltiin ja mentiin saunaan. Saunassa oli yksi outo juttu: yhdessä seinässä oli raapimajälkiä. Kysyin että mistä nuo ovat tulleet ja kukaan ei tiennyt. Sain vain selville, että seinässä oli ennenkin ollut tuommoisia ja se oli korjattu vähänaikaa sitten. Mun isovanhemmilla oli ollut ennen kissa, että saattaakohan se liittyä asiaan... Voin pistää kuvia tulemaan.

Pistä ihmeessä. Pidä kuitenkin huoli, ettei tule suttuisia ;D

Olin tuossa vähän aikaa sitten mummoni luona. Häneltä oli äskettäin kuollut kissa nimeltänsä Vilma. No, joimme kahvit ja menin sitten olohuoneeseen. Ja sitten näin sen - mustan hännän, joka kuului Vilmalle, muistan sen selvästi. Vähän ajan päästä Vilma näkyi pöydän takaa kokonaan, ja menin tietenkin hakemaan mummoni paikalle. Mutta ei siellä tietenkään mitään ollut. Olen varma siitä, mitä näin!

Paras kamu kertoi kun sen koira alko yhtäkkiä leikkiä olemattoman kanssa. Koira oli vasta pentu ja sen äiti lopetettu vähän aikaa sitten tapahtumasta. Mietityttää kaverin kanssa että kävikö äiti tervehtimässä tytärtään.

Ulwoja kirjoitti:Paras kamu kertoi kun sen koira alko yhtäkkiä leikkiä olemattoman kanssa. Koira oli vasta pentu ja sen äiti lopetettu vähän aikaa sitten tapahtumasta. Mietityttää kaverin kanssa että kävikö äiti tervehtimässä tytärtään.

En kyllä usko, koska yleensähän koirat "eivät välitä" pennuistaan sen jälkeen kun ne annetaan pois. Ainakaan niin paljon että kävisivät niiden luona kuoleman jälkeen. Ainakaan minun koirani ei ole sen emon suuressa suosiossa...

slipknotrulez kirjoitti:

Ulwoja kirjoitti:Paras kamu kertoi kun sen koira alko yhtäkkiä leikkiä olemattoman kanssa. Koira oli vasta pentu ja sen äiti lopetettu vähän aikaa sitten tapahtumasta. Mietityttää kaverin kanssa että kävikö äiti tervehtimässä tytärtään.

En kyllä usko, koska yleensähän koirat "eivät välitä" pennuistaan sen jälkeen kun ne annetaan pois. Ainakaan niin paljon että kävisivät niiden luona kuoleman jälkeen. Ainakaan minun koirani ei ole sen emon suuressa suosiossa...

Ei. Ne asuivat yhteisen elinaikansa tuon ystäväni luona ja hän sanoi että he olivat hyviä ystäviä keskenään. (siin ne koirat)

Kokemuksia löytyy.. minulla oli lapsena undulaatti, joka oli ollut ns. heittopussina, eli elänyt useissa eri perheissä. Meillä ollessaan lintu kesyyntyi lopulta lähes täysin (pelkäsi kuitenkin käsiä viimeiseen asti, ne piti aina peittää hihalla, että suostui kävelemään kädellä). Lintu oli minulle hyvin läheinen ja vietin sen kanssa paljon aikaa. Ollessani n. 8-vuotias, unduni kuoli ja se oli minulle todella raskasta aikaa.

Muistaakseni 2-3 päivää linnun kuoleman jälkeen olin tullut koulusta kotiin ja istuin yksin olohuoneessa eläinystävääni surren. Äkkiä tajusin, että kirjahyllyn päällä olevan pahvilaatikon päältä (lintuni lempipaikka vapaana ollessa) kuului tepastelun ääniä, niin kuin lintuni olisi siellä kävellyt. Jäin hölmistyneenä tuijottamaan laatikkoa, mutta en nähnyt mitään sen päällä. Pian tämän jälkeen kuulin lemmikkini laulua ja kuulin siipien havinan. Tunsin jopa ilmavirran, kuin se olisi lentänyt pääni ylitse. Liikaa oli kuitenkin se, kun tunsin pienet linnunjalat pääni päällä. Huusin peloissani: "Lopeta!" ja äänet ja tuntemukset loppuivat sillä kertaa siihen.

Ääniä esiintyi parin kolmen päivän ajan(sitä tepsuttelua), kunnes pyysin äitiä nostamaan laatikon pois kirjahyllyn päältä. (Näitä ääniä kuuli myös äitini.)


Koiramme myös viihtyi pitkään kuolemansa jälkeen eteisessä oven edessä. Iltaisin usein kuulin sen raskaan hengityksen eteisessä, kun menin ohitse omaan huoneeseeni. Kerran jopa kuulin murahduksen, kun olin ns. kävellyt sen päälle. Tämä kokemus ei enää pelottanut, tuntui lähinnä vaan oudolta. Kun kerroin tästä vanhuksille, äitini ja isäni kertoivat myös jostain syystä varovansa eteisessä, etteivät astu koiran päälle. Tunne jatkui, kunnes muutimme talosta.

Viimeisin tapaus ei ole omani vaan tyttäreni. Tyttö alkoi huutaa iloisesti : "Kissa!" ja osoitella portaisiin yläkerran rappusten edessä. Äitini kissa oli jouduttu lopettamaan n. viikkoa aikaisemmin. Mitään kissaan viittaavaa, esim kuvaa ei portaiden lähistöllä ole, joten jotain tyttäreni näki. Minä tai äitini emme kuitenkaan nähneet tai kuulleet mitään.

ridikulous kirjoitti:Jos ajatellaan, että koirilla on sielu, on myös ajateltava, että kaikilla muillakin eläimillä on sielu. Näin ollen esimerkiksi hyttynenkin voisi jäädä kummittelemaan. Mikä kuulostaa kuitenkin erittäin epätodennäköiseltä. Mikä sitten erottaa koiran ja itikan toisistaan? Tunne-elämän laajuusko?

minä ainakin pitäisin jotain hyttysenmuotoista sumua yms. lähinnä pölynä, joka leijuu ilmassa. ei tulisi mieleenkään sen olevan hyttysen haamu

slipknotrulez kirjoitti:

Ulwoja kirjoitti:Paras kamu kertoi kun sen koira alko yhtäkkiä leikkiä olemattoman kanssa. Koira oli vasta pentu ja sen äiti lopetettu vähän aikaa sitten tapahtumasta. Mietityttää kaverin kanssa että kävikö äiti tervehtimässä tytärtään.

En kyllä usko, koska yleensähän koirat "eivät välitä" pennuistaan sen jälkeen kun ne annetaan pois. Ainakaan niin paljon että kävisivät niiden luona kuoleman jälkeen. Ainakaan minun koirani ei ole sen emon suuressa suosiossa...

Ja koira ja sielu en eri asia

Hamsterini on kummitellut. Meillä oli se muutama vuosi todella läheinen suhde. Aina kun hamsteri oli hereillä ja minä tulin huoneeseen,se alkoi vimmatusti kurotella kohti katossa olevaa kattoluukkua ja hyppi seiniä päin. Se halusi syliini <3 Kuitenkin ollessani 9v hamsu kuoli. Sinä yönä itkin itseni uneen. Heräsin kuitenkin juoksupyörän kolinaan! Se oli ilmiselvästi hamsuni juoksupyörästä. Sen jälkeen kuulin purujen sohinaa,ja seinille pomppimista. Hetken päästä näin pienen savupilven lattialla,(joka saattoi hyvinkin olla pimeässä harhaa) ja tunsin tepastelua vatsallani,sekä viiksikarvojen kutitusta naamalla. Tämän jälkeen olin jo itkemässä,laitoin valot päällä ja BUF! Tunne katosi. Hamsuni halusi kai antaa viimeiset terveisensä