Suojelusenkeli vai mikä?

[Hopeapaju]

No siinä vaiheessa kun toisten ihmisten ja asioiden arvostus tosiaankin tiivistyy vain yhteen kohteeseen, ei siihen voi muuta kuin ajatella, että ei-hyvä ja poistua paikalta. Odottaa kenties, että sen tuttavan maailmaan jossakin toisessa vaiheessa saattaisi kuulua jotakin muutakin kuin tämä potentiaalinen parempi puolisko. Vaikka tämän naisen mielipide molempiin noihin yllämainittuihin virkkeisiin onkin, että v*ttu mitä p*skaa.

En tiedä ollaanko siinä enemmän riippuvaisia siitä tunteesta vai mistä, mutta tottahan se tuntuu käsittämättömältä, että rakastuneet eivät voisi olla erossa hetkeäkään, lukuun ottamatta pakollisia työvuoroja tai vastaavaa.

Festareilla sen näkee erittäin selvästi, että jos pari on liikkeellä samassa paikassa, on paljon todennäköisempää, että molemmat osapuolet ovat keskenään lähellä riitaa. On kuulemma erittäin jees olla liikkeellä vain-ystävämielessä, koska silloin ei tarvitse riidellä tai huutaa toiselle. Näin miulle on joskus ainakin sanottu.

Ihmisiä katsellessa saa sellaisen mielikuvan, että parisuhde olisi myönnytys itsekkyydelle: vain yksi kiinnostaa. Eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin, jotain epäitsekkyyteen oikeuttavaa?

[Aqua vitae]

Voisikohan jokin samankaltainen poikkeus joidenkin välittäjäaineiden määrissä tai toiminnassa vaikuttaa joihinkin ihmisiin siten, että he rakastuvat tai jättävät rakastumatta helpommin kuin toiset? Vähän kuin verraten ihmisiin, joilla on enemmän taipumusta esimerkiksi masennukseen.

Kyllä se on minusta ihan tutkittu juttu tuo herkemmin ja vähemmän herkemmin rakastuminen. Siinä on sitten sydän vereslihalla alituiseen jos ei osaa tunteitaan oikein käsitellä. D:

Ihmisiä katsellessa saa sellaisen mielikuvan, että parisuhde olisi myönnytys itsekkyydelle: vain yksi kiinnostaa. Eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin, jotain epäitsekkyyteen oikeuttavaa?

Mitamita!? Myönnytys itsekkyydelle? Onko tämä todella mahdollista?
Minusta se nimenomaan on altruismin puhtaimpia muotoja tuo ihmisten kummallinen oikku nimeltä rakkaus. Syvimmässä olomuodossaan tekee fraasista "kuolisin puolestasi" todellisen.

Onko "rakkaus" todella nykyään niin pinnallista?

[Hopeapaju]

^ Tuo itsekkyys-huomio on nimenomaan heitto, jota olen alkanut pohtia nähdessäni tietynlaisia parisuhteita. Perustelen pohdintaa sillä, että moni tuntuu pitävän erillisinä asioina seurustelemista ja rakkautta, ja siksi kumppani saattaapi vaihtua tiheämmin. Tämä olisi siis sellaista itsekästä rakkautta eli siis altruismin sijaan pikemminkin egoismin puhtaimpia muotoja. Kova kiire päätyä yhteen jonkun kanssa vain siksi, että olisi joku. Siinä vaiheessa homma saattaa kaatuakin hyvin varhaisessa vaiheessa, kun puolisko ei olekaan sitä mitä on pinnan perusteella olettanut. (En osaa esittää tätä välttämättä järkevästi, joten ihan havaintopohjalta mennään.)

Niin ja sitten olisi se puhdasmuotoisempi rakkaus, jossa tärkeä merkitys on sillä potentiaalisella paremmalla puoliskolla.

Näissähän on luultavasti kuitenkin sellainen yhteinen piirre, että jälki jää kummastakin. Aiemmin mainitussa on vaan helpompi valitella omaa suruansa, kun taas jälkimmäisessä - mikäli siitä todellakin on kyse - molempiin osapuoliin mahdollinen eroamispiste vaikuttanee yhtä voimakkaasti.

Jotta punainen lanka tulisi esille: Kyllä, "rakkaus" todellakin voi olla niin pinnallista, tai sivustakatsojan mielestä ainakin näin pienellä paikkakunnalla se voi pinnalliselta näyttää.
Eli ...vaikka hra X ei saanut juttuansa toimimaan naapurin serkun tai tämän sisaren kanssa, en usko, että juttu tulee toimimaan myöskään edellämainittujen parhaiden ystävien tai heidän sukulaistyttöjensä kanssa...

Mitäpä sitten siitä epäitsekkäästä muodosta vielä voisi loppukaneetiksi laittaa. Kai sekin on vain koettava.

[Aqua vitae]

^ Tuo itsekkyys-huomio on nimenomaan heitto, jota olen alkanut pohtia nähdessäni tietynlaisia parisuhteita. Perustelen pohdintaa sillä, että moni tuntuu pitävän erillisinä asioina seurustelemista ja rakkautta, ja siksi kumppani saattaapi vaihtua tiheämmin. Tämä olisi siis sellaista itsekästä rakkautta eli siis altruismin sijaan pikemminkin egoismin puhtaimpia muotoja. Kova kiire päätyä yhteen jonkun kanssa vain siksi, että olisi joku. Siinä vaiheessa homma saattaa kaatuakin hyvin varhaisessa vaiheessa, kun puolisko ei olekaan sitä mitä on pinnan perusteella olettanut. (En osaa esittää tätä välttämättä järkevästi, joten ihan havaintopohjalta mennään.)

Tämä tietysti. Ihan kuin olisin itse huomannut saman ilmiön, oli ihan järkevästi ja selkeästi esitetty.

[Vic Rattlehead]

No siinä vaiheessa kun toisten ihmisten ja asioiden arvostus tosiaankin tiivistyy vain yhteen kohteeseen, ei siihen voi muuta kuin ajatella, että ei-hyvä ja poistua paikalta. Odottaa kenties, että sen tuttavan maailmaan jossakin toisessa vaiheessa saattaisi kuulua jotakin muutakin kuin tämä potentiaalinen parempi puolisko. Vaikka tämän naisen mielipide molempiin noihin yllämainittuihin virkkeisiin onkin, että v*ttu mitä p*skaa.

Hauska puoli on siinä, että mussa kasvaa se inho ja kyynisyys koko ajan kaiken tuon paskan takia. Monesti miettynyt, että pitäisi vaan sulkea puhelin ja olla omissa oloissa muutama viikko katsoa jos elämä sitten nåyttäs optimistisemmalta ja jos vaikka tosiaan mun seurani ei oliskaan niin vähäarvoista näille tietyille ihmisille kun heidän viime aikasesta yhteydenpidostaan voisi päätellä.

Harmi vaan, että työttömänä työnhakijana se on vähän pakko pitää puhelin auki koska työkkärin tädit ja sedät ei kauhean hyvää varmastikkaan tykkää jos meikäläistä ei saa kiinni ja pitäisi ehdottaa jotain kurssin käymistä tj. Ja vaikka muhun tää eräs tapaus ei varmasti ota yhteyttä hyvä jos koskaan enää ellen itse ota(mitä en tee, koska ns. "heitin pallon hänelle"), niin se puhelimen päällä oleminen muistuttaa mua siitä kuinka en selvästikkään ole kaivattu.

Ja mä en pysty suhtautumaan siihen asiaan vaan niin, että "siirrynpäs nyt syrjään ja kun mua kaivataan palaan kehiin kuin ei mitään olis tapahtunut". Mä otan sen todella suurena henkilökohtasena loukkaukena, ettei ihmisestä kuulu mitään pariin kuukauteen ja sitten kun vaikka menee vähän huonommin siinä parisuhteessa niin kummasti taas seura kelpaa. Paskat sanon minä.

Mää tahtoisin pitää rakkautta hyvänä asiana ja antaa sitä itekkin jollekkulle joskus ja saada vastalahjaksi takaisinkin, koska kyllä sitä edelleen löytyy jopa kaiken tän kyynisyyden takaa meikäläiseltäkin sitä romantikon vikaa tuolla jossain syvällä haudattuna. Mutta kun on nähnyt mihin se näköjään johtaa, sitä alkaa väkisinkin pitään koko sanaakin sairautena, heikkoutena johon en tahdo itseäni päästää alentumaan.

Lisää: Ja tosiaan aattelen, että voiko sellaista asiaa todella haluta/toivoa, joka aiheuttaa niin vahvoja reaktioita, että vuosien tunteminen ja ystävyys ei enää merkkaa mitään siihen muutamaan kuukauteen verrattuna minkä on sen uuden mielitiettynsä tuntenut..?

[Wespa]

Voi voi. Taas väärällä jalalla lähdettiin vastailemaan ja viestin kirjoittaja suivaantui. Toivottaisin hieman lempeämpää asennetta vastaillessa viesteihin. Trollin ym. huutelu ei ole myöskään säännöissä sallittua ja on täten kiellettyä, mahdolliset trolliepäilyt voi osoittaa ylläpidolle.

[Hopeapaju]

^ Pahoitteluni topicin aloittajalle, mikäli aloitusviesti ja/tai kirjoittajan nimimerkki yhdessä ovat saattaneet saada aikaan mahdollisen trolliepäilyn, mutta en voi sanoa siihen liittyen mitään sen tarkemmin kaiketi alkuperäisviestin äkkipikaisesta poistumisesta johtuen.

Ja eteenpäin.

Ja mä en pysty suhtautumaan siihen asiaan vaan niin, että "siirrynpäs nyt syrjään ja kun mua kaivataan palaan kehiin kuin ei mitään olis tapahtunut". Mä otan sen todella suurena henkilökohtasena loukkaukena, ettei ihmisestä kuulu mitään pariin kuukauteen ja sitten kun vaikka menee vähän huonommin siinä parisuhteessa niin kummasti taas seura kelpaa. Paskat sanon minä.

Niinhän se tapaa mennä. Tässä saakin ihan uuden merkityksen se vanha aivopieru, jonka keskinäinen ajatus on se, että rakkaus on sokea. Eli sen lisäksi, ettei voi välttämättä olla täyttä varmuutta siitä, keneen loppujen lopuksi kiintyy, voikin käydä niin, että tulee "sokeaksi" ystäville. Pahinta siinä on luultavasti se, että henkilö ei välttämättä itse huomaa sitä omaa putkinäköään, kun todellakin saattaa nähdä vain sen yhden henkilön siellä putken päässä.
Mutta yrittääpä sitten sanoa seurustelevalle, että mitäs jos lähtisi välillä vaikka Infernoon kavereiden kanssa sen sijaan, että istuisi kymmenettä iltaa peräkkäin sen potentiaalisen paremman puoliskon kyljessä. Kehotus ei kuulosta mukavalta, eikä varmastikaan saa myöskään hyvää vastaanottoa.
Eli vaikka se kuinka hanurista ajatuksena onkin, ei siinä oikein voi muuta tehdä kuin odottaa, että sitä kiinnostusta olisi välillä muitakin kohtaan. Tai oikeastaan, mikäli parikymppisistä puhutaan, niin kokemusta sekä tästä välinpitämättömyydestä että siitä seurustelupuolestakin pitäisi jo olla edes sen verran, että huomaisi itse, kuinka paskamaista on tosiaan nähdä vain se jätkä/muija niiden vanhojen kavereiden jäädessä putkinäön ulkopuolelle.

Enpä tiedä. Kyllä elämässä pitäisi muutakin olla, eikä parisuhteenkaan tarvitse mennä yllämainitun kaltaiseksi säätämiseksi, jos kumpikin pystyy tunnistamaan tuon vian/taipumuksen itsessään. Niin ei vaan aina käy. Kai se annetaan sitten tietyllä tavalla anteeksi siinä vaiheessa, kun itse onnistuu tekemään saman tempun kavereilleen.

[Hartsa]

Noinhan se monesti menee. Löytyy itseltäkin tuttavia jotka ovat kavereita vain ongelmissa, mutta kun hyvin menee niin ei kuulu eikä näy. Tavallaan tietysti harmillista, kun monesti jos näiden tyyppien kanssa viihtyy ongelmissa ja vastoinkäymisissä, niin luulisipa että viihtyisi vielä paremmin kun ei kaikki ole siellä ojanpohjalla... Kysymys ja vastuu siirtyykiin tässä vaiheessa itselle. Tuskin kukaan on velvollinen näille seuraa pitämään jos seura kelpaa vain silloin kun huonosti sattuu menemään, mutta toisaalta voi sitä seuraa itsekin kysellä jopa silloin kun toisella menee hyvin. Hurja ajatus, mutta ehkä jopa kokeilemisen arvoinen joskus. Nimittän voisin melkein lyödä vetoa että nämä jolta tällaisia kavereita löytyy ovat sellaisia joille ei itse tule juuri ikinä soiteltua/pidettyä kummemmin yhteyttä vaan he ottavat yhteyttä, ja lähinnä vain sillon kun on vaikeaa.

Syvempi kysymys luonnollisesti seuraa tästä, että oletatteko että teidän kavereudella/ystävällisyydellä/myötätunnolla on joku hinta tai edellytys. Jos annatte sitä niin tämä on vastuussa sitten "panoksen" palauttamisesta? Onko kyseessä periaatetasolla vain kaupallinen kanssakäyminen, te annatte jotain, niin tämän olisi annettava jotain teidän mielestänne samanarvoista? Pelkät yhdessäolon hetket eivät ole siis maksu itsessään - jos olette seurana huonona hetkenä, niin edellytätte jotain vastaavaa parempana aikana? Tai kenties jotain muuta mielessänne samanarvoista.

Tuossa en toki pelkästään parisuhteista puhunut, ja koska topicin aloittaja on karannut niin keskustelusta ei oikein off-topicia voi edes tulla, mutta jos suhde - parisuhde tai ei - on pelkästään laina ja maksu periaatteella ja vielä jää maksut saamatta, ja sellaisia odottaa niin päätöshän on selkeä. Luottotiedot on huonot, joten ei tipu. Jos periaatteet ovat jotain vähän muuta niin tuollaiset asiat tuskin tulevat edes mieleen. Nautit niistä hetkistä mitä on, ja sitten kun ei ole niin se on mitä on sillä hetkellä sattuu olemaan. Nautit jostain muusta mikä sillä hetkellä sattuu olemaan. Aina optiona on itsesäälissä rypeminen, mutta valitkoon kukin toki oman makunsa mukaan.

[Vic Rattlehead]

Hartsa: mä koen, että niin pitkäaikainen ja hyvä ystävä kun tämä kaverini on, niin yhteydenpidon pitäisi olla molemminpuolista. Ei periaatteena ole se, että "kun mä nyt annan seuraani, maksa se sitten takasin vain koska se olin minä viimeksi", vaan se, että niin pitkäaikainen ystävyys kun meillä on ollut(jopa parhaaksi ystäväksi todennut meikäläisen ja tein samat vielä silloin aikoinaan, nykyään en voi enää sanoa samaa), otan sen suurena henk. koht. loukkauksena, että jokin henkilö kenet hän on tuntenut vasta puolisen vuotta hyppää tavallaan tässä hierarkiassa meikäläisen edelle vain koska sattuu olemaan nainen ja arvoltaan enemmän kuin ystävä.

Ei sen niin pidä mennä. Voin myöntää olevani ehkä hieman omistushaluinenkin ja joo ymmärrän, että se naisystävän seura houkuttelee varmasti enemmän kuin "pelkän" ystävän. Mutta siinä on kanssa se, että ystävyydelläkin on rajansa ja jos se toisen arvostus ja kiinnostus sen ystävyyden ylläpitämiseen ei ole samalla tasolla niin en ymmärrä miksi sitä tarvisi kenenkään katsella. Se, että vaan menet mukaan nautit hetkistä kun se ystävyys on huonoina aikoina sellaista kun se oli ennen ja sitten paremmilla taas palaa siihen "en ota yhteyttä kuukausiin"-touhuun, on tavallaan osotus siitä kuinka vähän itseään arvostaa sallimalla sen tilanteen. Ei kenenkään tarvi suopeasti "olla vain hätävara" näin sanoakseni.

Mutta nyt taas ollaan vaihteeksi tän kaverini kanssa paremmissa väleissä. Saa nähdä jatkuuko kuinka pitkään.

Lisää sepostusta: Inhoan tätä elämän kulkua ja mihin se lähes väkisin johtaa. Kun kouluista pääsee eroon ja alkaa työelämä, se on sitten just tätä suorituspaskaa mitä vihaan. Tavoitteena vaimo, 2 lasta ja koira, omakotitalo ja mökki järven rannalla. Kavereita nähdään sitten joskus kerran kahdessa kuukaudessa kaljotellessa saunaehtoolla ja kun se ehtoo on ohi palataan taas siihen tylsään suoriutuspainotteiseen arkeen ja nämä aikasemmin merkitsevät ihmiset ovat silkkaa tyhjyyttä sen tutun ja turvallisen "trophy" kokoelman kanssa eläessä.

Jotenkin suhtautumiseni koko elämään on muuttunut radikaalisti vuosi vuodelta. Enää en ole varma haluanko ketään tohon käteeni roikkumaan vain kontrolloimaan päätöksiäni ja vaikuttamaan tekemisiini ja elämiseeni. Tuntuu vastenmieliseltä astua jonkun firman palvelukseen ja uhrata viikosta vähintään 5 päivää sieltä rahan tienaamiseen ja rankan päivän jälkeen voi vaan todeta, että huomenna taas sama rulianssia. Tuntuu vastenmieliseltä ylipäätään tulla osalliseksi tän mätäpaiseen jota Suomeksi kutsutaan osalliseksi pitämään verokoneistot pyörimässä.

Mitä elämää sellanen on, että ollaan vaan päivät pitkät osallisena tässä paskassa ja kaikki henkistä hyvin vointia edesauttava aktiviteetti jää taakse sen elämisen mahdollistamiseksi.. Ehkä olen vähän erikoinen tapaus, mutta ei tämä "elämä" kuten sen täällä peräpajulassa pitäisi edetä oikeen kiinnosta.

[Hartsa]

Ymmärrän kyllä pointtisi ja olen ihan samaa mieltäkin kyseisen kuvion monesti sivusta nähneenä ja muutaman kerran henkilökohtaisesti kokeneena. Näin se vain tuntuu monesti menevän, ja se pitää vain hyväksyä sellaisenaan, tai sitten jollain tapaa näyttää, että ei ole intressejä olla pelkästään se hätävara. Ihan rehellinen keskusteluhan olisi paras tapa selvittää asia, mutta se on monesti ylitsepääsemättömän hankala juttu.. vaikka todennäköisesti vastapuoli ymmärtäisi asian täysin(koska kukapa ei olisi samaa tilannetta nähnyt tai kokenut) ja kenties tekisi muutoksia asian korjaamiseksi.

Samaa mieltä olen myös näkemyksesi kanssa suorituspainotteisesta elämästä. Onhan tämä tätä, kilpailu alkaa jo esikoulussa ja pelin nimi on kenellä on paras elämä yhteiskunnan standardien mukaan. Eipä siinä, ei tuohon leikkiin sinällään pakko ole mukaan lähteä tietyn pisteen jälkeen, vaikka vähän tuhinaa ja paheksuntaa onkin odotettavissa monesta suunnasta - Onhan se niin ihmeellistä toimintaa kun joku ei haluakaan kahlita itseään ja elämäänsä muiden odotuksien muodostamaan vankilaan ja hymyillä sieltä kaltereiden välistä loppuikäänsä..

Ongelmahan on lähinnä siinä, että pitäisi löytää tekemistä jota haluaa tehdä, ja jota tekisi muutenkin vaikka kukaan ei olisi komentelemassa. Jos tällä kyseisellä aktiviteetillä elättää itsensä ja se menee yksiin yhteiskunnan tavoitteiden kanssa, niin mikäs sen hienompaa. Jos ei, niin siinähän se ongelma sitten onkin. Vaikeus onkin keksiä mitä sitä haluaisi tehdä jos saisi valita ja sitten yrittää keksiä miten homma onnistuisi. Itselläni kun ei oikein ikinä ollut mitään yhtä tekemisen osa-aluetta mitä haluaisin intohimoisesti touhuta, kiinnostuksia on yhtä aikaa monta ja ne vaihtuvat tiuhaan tahtiin.

Onnellisia olkoon ne jotka jo lapsena/nuorena tiesivät mitä haluavat tehdä, pitivät siitä kiinni, ja ovat nyt tyytyväisiä valintantaansa. Ja myös ne jotka myöhemmin sen tajusivat ja uskalsivat muuttaa elämäänsä sen mukaan.