Aqua vitae kirjoitti:Wannabe-tieteilijään... kiitos vain.
Minä yksinkertaisesti haluan asioihin kaavan, selvyyttä, järkeä, rationaalisuutta.
Minun mielestäni se vain yksinkertaisesti kuluttaa liikaa ja turhaan tärkeitä resursseja, jos kuluttaa aikansa, rahansa ym. tällaiseen kuvitteluun.
Kerrankin, sain päästettyä tukahdutetun skeptisyyden sisältäni ja heti tulee feedbackiä.
Jos edes kerran, saisi jonkun ajattelemaan haaveilemisen sijasta. Jos edes kerran.
Paranormaali -sana on paradoksi, sillä mikään ei voi mennä yli luonnon. Ei mikään. Jos se on olemassa, se on luonnollista.
Jos se menee yli luonnon, sitä ei ole olemassa.
Jos, jos, ja jos. Jossitteluja, aina vain lisää jossitteluja ja what if -mietteitä.
Kyllä, salaliittoteoriat ovat kaikki totta ja ihminen ei ole kertaakaan käynyt avaruudessa.
Kyllä, on olemassa kaiken maailman henkioppaita ym. hengellisiä ilmiöitä.
Kyllä, on elämää kuoleman jälkeen.
Kyllä, saamme yhteyden kuolleisiin jonkin pelilaudan kautta.
Kyllä, mitkään luonnonlait eivät enään pidä paikkaansa.
Kyllä, tieteet ovat aina olleet väärässä, ja lastensatujen tontut hyppelevät valloittamassa Argentiinaa.
Kyllä, sekosin aivan täydellisesti ja nyt turhauttaa oiken kunnolla.
Kyllä, ufot ovat käyneet planeetallamme ja raapustaneet jotakin meidän peltoihimme, paljon sivistyneemmän kommunikoinnin sijasta.
Kyllä, tuo oli sarkasmia.
Kyllä, tiedän kyllä, että kohta pitäisi lopettaa tämä.
EI, EN USKO MIHINKÄÄN TUOHON! Ja minusta on kerta kaikkiaan ihmeellistä toki, että jollain on ollut kokemuksia ja muuta hauskaa, mutta en silti vain usko! Kaikki on keksittyä, kaikki on väärin! EI kaikki ole niin monimutkaista. Kaikki menee kaavan mukaan.
JA olen hyvinhyvinhyvin pahoillani, jos syvästi loukkaan jotakuta joka on abduktoitu ym. mutta vihdoinkin, kerrankin, pääsen sanomaan mitä OIKEASTI ajattelen, ilman mitään formaalisia tieteellisiä perusteluja ja faktoja. Tämä on mielipiteeni, ei perusteluni!!!!!
Aqua vitae kirjoitti:Uh... siksi käytänkin kahdesta tekniikasta vain toista tällä foorumilla.
Toinen on aito, säästelemätön mielipiteeni, jota en ollut itse asiassa kertaakaan julkaissut täällä... Muutenkin kävin vähän ylikierroksilla kirjoittaessani tuota viestiä...
Se taas, mitä tuppaan käyttämään on järkiperustelut ym. argumentit joista ovat tunteet karsittu pois. Ihan vain analysointia rehellisestä näkökulmasta.
Tietenkin voin myöntää, että pari lipsahdusta on tainnut sattua, näiden puolueettomien argumenttien kohdalla?
Mutta overall, tuossa on minun aito mielipiteeni, enkä yleensä julkaise sitä, sillä sitten tulee juuri tälläisiä viestejä, valituksia ym.
Zrud kirjoitti:niin. tähänkin asiaan ei ikinä tulla saamaan vastausta.
Aurelia kirjoitti:Tätä on tullut mietittyä tosi paljon sekä oman lapsuuteni että poikani tekemisien takia. Olen jopa koettanut etsiä tietoa mielikuvitusystävistäni mutten ole saanut käsiini mitään mikä todistaisi heidän joskus olleen olemassa. Olen käynyt läpi melkoisen myllytyksen aikoinaan. Sekä lääkärit että äitini ovat olleet ensimmäisinä hokemassa että minulla on ylivilkas mielikuvitus, ettei kummituksia ole ja olen ollut pitkiä jaksoja kirjasto- ja elokuvakiellossa etten ruokkisi mielikuvitustani lisää. Pahinta ehkä oli kun vanhempiani epäiltiin täysin syyttä insestistä ja jouduin todella inhottaviin tutkimuksiin ja kannan edelleen syyllisyyttä siitä koska se oli koko perheelle hirvittävän vaikeaa aikaa joka olisi ollut vältettävissä jos olisin vain ollut hiljaa omista jutuistani. Mikään ei kuitenkaan ole auttanut "harhoihini", joskin nykyään tapahtuu paljon vähemmän enkä juuri koskaan enää konkreettisesti näe mitään selittämätöntä enkä enää pysty siihen mitä lapsena, että tavallaan otin sen jollain tapaa päälle sellaisen tilan missä näkee enemmän.
Poikani on seitsemän ja hän leikkii edelleen paljon mielikuvituskavereittensa kanssa. Niillä oli jopa yhteinen bändi ja poika kaikkien hämmästykseksi lauloi päiväkodissa kevätjuhlassa laulun tulimiekasta joka sivaltaa ilmasta epäilyksen ja taivaallisista sotajoukoista. Ihmiset olivat ihan tyrmistyneitä, vallankin sanoitukset tässä improvisoiden keksityssä laulussa olivat aika raamatulliset ja meillähän ei kotona edes ole raamattua kun en kuulu kirkkoon joten poika ei ole mistään voinut oikein sellaista tekstiä kuulla. Olin itsekin ihan puulla päähän lyöty kun juhlassa sai siis mennä esittämään jonkun tuntemansa laulun ja muut siellä veti jotain tuiki tuiki tähtöstä ja piiri pieni pyörii juttuja ja mun lapsi sitten heittää jotain tollaista sekaan.
Yksi mielikuvitusbändiläinen jota poikani kutsui nimellä Sinko oli ilkeä ja pahoja kepposia tekevä. Hän kuulemma oli ajanut autoakin vaikka oli vasta kahdeksan. Poikani sanoi aivan kuin mitättömänä juttuna joskus että Sinko voi ajella ihan huoletta autolla, hänelle ei käy mitään koska hän on jo kuollut. Usein kun esimerkiksi jokin valokuva tippui kirjahyllystä, poika torui Sinkoa tai Juhoa. Juho taas on rauhallisempi kaveri ja on seurannut muutossa mukana tähän nykyiseenkin asuntoon. Juho tykkää laittaa telkkarin kiinni ja pusutella minua. Kipeintä koko hommassa on se, että olen pariin kertaan tuntenut ihan selvän kosketuksen ja poikani on sanonut sitten että Juho on halannut tai antanut suukon.
Edellisessä asunnossamme paras ystäväni, erittäin skeptinen mies tuli hiukan humalassa yökylään luoksemme. Hän kertoi sitten aamulla erittäin hämmentyneenä öisiä tapahtumia ja vannoi ettei mitenkään voinut olla niin humalassa että olisi kuvitellut. Herra skeptinen oli siis yöllä heränny olohuoneessa ja kuullut ensin radion kohinaa ja jotakin epäselvää puhetta. Sitten hän oli aivan selvästi kuullut poikani sanovan että häntä pelottaa ja minä olin lohdutellut ja sanonut suojelevani häntä. Miekkonen siis tuli ja avasi makuuhuoneen oven kertoakseen naperolle ettei ole mitään hätää koska hänkin on olohuoneen puolella ja suojelee. Hänen yllätyksekseen olimme kuitenkin pojan kanssa molemmat sikeässä unessa. Hän kuuli jonkinlaisen rahinan ja kääntyessään näki aivan takanaan jonkin valtavan punasävyisen hahmon ja säikähti aivan suunniltaan ja juoksi laittamaan valot päälle ja telkkarin auki. Aamulla hän kertoi tätä ja poikani alkoi nauraa että Sinko on ollut taas kiusaamassa ja haki tekemänsä piirustuksen jossa oli suuri punamusta naurava hahmo. Skeptinen ystäväni sanoi ettei tule meille enää yöksi mutta muutamaan viikkoa myöhemmin hän jo vähätteli koko hommaa ja totesi olleensa vain humalassa ja nähneensä siksi olemattomia.
En tiedä mikä olisi paras tapa näitä asioita setviä lapsen kanssa. Itse aikoinaan kärsin kovasti kun minua syytettiin valehtelusta kun kerroin omasta mielestäni totta olevia asioita. En halua niin tuomitsevaa asennetta käyttää mutten myöskään halua mitenkään ruokkia lapsen pelkotiloja. Nyt aina kun hän on nähnyt pahoja hahmoja olen hakenut hänet pois huoneestaan ja ottanut viereeni nukkumaan ja sanonut aamulla hänen nähneen pelottavaa unta. Poika alkaa olla vaan niin iso että muistaa kyllä itsekin onko ollut hereillä vai ei. Vallankin uhkaavat tilanteet on vaikea käsitellä. Isoäitini antoi pojalleni viime syksynä pienen suojelusenkelipatsaan mutta nyt poika on alkanut valittaa ettei enkeli suojele häntä enää koska siihen on tullut särö mistä voimat valuvat hukkaan ja että pahat hahmot kiusaavat häntä eivätkä anna hänen nukkua.
Jonkin verran olen mennyt pojan leikkeihin mukaankin koska ne ovat niin samankaltaisia kuin itsellänikin oli lapsena. Esimerkiksi silloin kun isäni sairasti syöpää, poika penkoi laatikoita ja löysi jostakin minun tavaroista kivilaatikon. Siinä oli kiviä joita lapsena olin kerännyt tunturilta ja joita pidin leikeissäni pyhinä voimakivinä. Napero valkkasi niistä kaksi ja silitti kiviä ja pyysi minua yhdessä kanssaan puhaltamaan niihin voimaa. Tein työtä käskettyä ja kivet vietiin sitten mummolaan missä poika asetti toisen isäni paikalle sängyn alle ja toisen äitini yöpöydälle. Olin tosi liikuttunut ja toisaalta hämmentynyt sillä tein itse ihan vastaavaa lapsena enkä kuitenkaan ole pojalle niistä mitään puhunut. Tälläkin hetkellä pojalla on sänkynsä alla keräämiään voimakiviä jotka on aseteltu pelottavan samantyyppisesti kuin minulla omani lapsena. Moisesta ei varmaankaan ole kenellekään haittaa mutten tiedä mitä sitten kun koulusterveydenhuollossa aletaan kiinnittää huomiota lapsen juttuihin. En koe olevani valmis käymään läpi samaa myllytystä kuin omat vanhempani aikoinaan. Epäröin enkä tiedä kieltäisinkö yliluonnollisen olemassaolon vai pyytäisinkö lasta valehtelemaan ihmisille mutta säilyttämään itse uskonka ja kykynsä. Hän tulee kävelemään slekäni päälle kun minulla on selkäsärkyjä ja on muutaman kerran täysin selittämättömästi poistanut minulta päänsäryn. Pelkään vain että jos tuollaisia puhuu niin ollan kohta molemmat jossain laitoshoidossa.
Wespa kirjoitti:Yksi vaihtoehto olisi hankkia pojallesi samanikäisiä lapsia, joilla on samanlaisia kokemuksia jolloin hänen olisi helpompi käsitellä omia kokemuksiaan. Toki jos teillä on avoin suhde ja hän voi kertoa juttuja sinulle, niin hyvä. Päiväkodista tms. tuskin tulee palautetta, sillä he varmaankin pitävät koko juttua mielikuvituksena, sillä onhan kaikilla lapsilla vilkas mielikuvitus. Pelottavissa/huonoissa tilanteissa voi myös pyytää hekioppaalta/suojelusenkeliltä apua. Onko poikasi kertonut mitään suojelusenkelistä tai muusta suojelevasta hahmosta?
Dala kirjoitti:Suosittelisin myös tutustumaan kirjallisuuteen koskien indigo-lapsia.
Aurelia kirjoitti:Mitä noihin suojelusenkeleihin tulee niin poika sanoo että hänellä on sellainen. Näyttää kuulemma vähän muumiolta, koska pää ja vartalo on kääreissä ja sormet kuin puuta.
Wespa kirjoitti:Aurelia kirjoitti:Mitä noihin suojelusenkeleihin tulee niin poika sanoo että hänellä on sellainen. Näyttää kuulemma vähän muumiolta, koska pää ja vartalo on kääreissä ja sormet kuin puuta.
Aika kiinnostavaa. Tuosta tulee mieleen jokin Egyptissä asunut henkilö, joka on sitten muumioitu. Sen mitä itse olen ymmärtänyt, niin korkemmilla dimensioilla tms. voi päättää miltä näyttää ja ehkä tämä henkiopas on sitten päättänyt säilyttää Egyptin aikaisen muotonsa...
Aurelia kirjoitti:Tätä on tullut mietittyä tosi paljon sekä oman lapsuuteni että poikani tekemisien takia. Olen jopa koettanut etsiä tietoa mielikuvitusystävistäni mutten ole saanut käsiini mitään mikä todistaisi heidän joskus olleen olemassa. Olen käynyt läpi melkoisen myllytyksen aikoinaan. Sekä lääkärit että äitini ovat olleet ensimmäisinä hokemassa että minulla on ylivilkas mielikuvitus, ettei kummituksia ole ja olen ollut pitkiä jaksoja kirjasto- ja elokuvakiellossa etten ruokkisi mielikuvitustani lisää. Pahinta ehkä oli kun vanhempiani epäiltiin täysin syyttä insestistä ja jouduin todella inhottaviin tutkimuksiin ja kannan edelleen syyllisyyttä siitä koska se oli koko perheelle hirvittävän vaikeaa aikaa joka olisi ollut vältettävissä jos olisin vain ollut hiljaa omista jutuistani. Mikään ei kuitenkaan ole auttanut "harhoihini", joskin nykyään tapahtuu paljon vähemmän enkä juuri koskaan enää konkreettisesti näe mitään selittämätöntä enkä enää pysty siihen mitä lapsena, että tavallaan otin sen jollain tapaa päälle sellaisen tilan missä näkee enemmän.
Poikani on seitsemän ja hän leikkii edelleen paljon mielikuvituskavereittensa kanssa. Niillä oli jopa yhteinen bändi ja poika kaikkien hämmästykseksi lauloi päiväkodissa kevätjuhlassa laulun tulimiekasta joka sivaltaa ilmasta epäilyksen ja taivaallisista sotajoukoista. Ihmiset olivat ihan tyrmistyneitä, vallankin sanoitukset tässä improvisoiden keksityssä laulussa olivat aika raamatulliset ja meillähän ei kotona edes ole raamattua kun en kuulu kirkkoon joten poika ei ole mistään voinut oikein sellaista tekstiä kuulla. Olin itsekin ihan puulla päähän lyöty kun juhlassa sai siis mennä esittämään jonkun tuntemansa laulun ja muut siellä veti jotain tuiki tuiki tähtöstä ja piiri pieni pyörii juttuja ja mun lapsi sitten heittää jotain tollaista sekaan.
Yksi mielikuvitusbändiläinen jota poikani kutsui nimellä Sinko oli ilkeä ja pahoja kepposia tekevä. Hän kuulemma oli ajanut autoakin vaikka oli vasta kahdeksan. Poikani sanoi aivan kuin mitättömänä juttuna joskus että Sinko voi ajella ihan huoletta autolla, hänelle ei käy mitään koska hän on jo kuollut. Usein kun esimerkiksi jokin valokuva tippui kirjahyllystä, poika torui Sinkoa tai Juhoa. Juho taas on rauhallisempi kaveri ja on seurannut muutossa mukana tähän nykyiseenkin asuntoon. Juho tykkää laittaa telkkarin kiinni ja pusutella minua. Kipeintä koko hommassa on se, että olen pariin kertaan tuntenut ihan selvän kosketuksen ja poikani on sanonut sitten että Juho on halannut tai antanut suukon.
Edellisessä asunnossamme paras ystäväni, erittäin skeptinen mies tuli hiukan humalassa yökylään luoksemme. Hän kertoi sitten aamulla erittäin hämmentyneenä öisiä tapahtumia ja vannoi ettei mitenkään voinut olla niin humalassa että olisi kuvitellut. Herra skeptinen oli siis yöllä heränny olohuoneessa ja kuullut ensin radion kohinaa ja jotakin epäselvää puhetta. Sitten hän oli aivan selvästi kuullut poikani sanovan että häntä pelottaa ja minä olin lohdutellut ja sanonut suojelevani häntä. Miekkonen siis tuli ja avasi makuuhuoneen oven kertoakseen naperolle ettei ole mitään hätää koska hänkin on olohuoneen puolella ja suojelee. Hänen yllätyksekseen olimme kuitenkin pojan kanssa molemmat sikeässä unessa. Hän kuuli jonkinlaisen rahinan ja kääntyessään näki aivan takanaan jonkin valtavan punasävyisen hahmon ja säikähti aivan suunniltaan ja juoksi laittamaan valot päälle ja telkkarin auki. Aamulla hän kertoi tätä ja poikani alkoi nauraa että Sinko on ollut taas kiusaamassa ja haki tekemänsä piirustuksen jossa oli suuri punamusta naurava hahmo. Skeptinen ystäväni sanoi ettei tule meille enää yöksi mutta muutamaan viikkoa myöhemmin hän jo vähätteli koko hommaa ja totesi olleensa vain humalassa ja nähneensä siksi olemattomia.
En tiedä mikä olisi paras tapa näitä asioita setviä lapsen kanssa. Itse aikoinaan kärsin kovasti kun minua syytettiin valehtelusta kun kerroin omasta mielestäni totta olevia asioita. En halua niin tuomitsevaa asennetta käyttää mutten myöskään halua mitenkään ruokkia lapsen pelkotiloja. Nyt aina kun hän on nähnyt pahoja hahmoja olen hakenut hänet pois huoneestaan ja ottanut viereeni nukkumaan ja sanonut aamulla hänen nähneen pelottavaa unta. Poika alkaa olla vaan niin iso että muistaa kyllä itsekin onko ollut hereillä vai ei. Vallankin uhkaavat tilanteet on vaikea käsitellä. Isoäitini antoi pojalleni viime syksynä pienen suojelusenkelipatsaan mutta nyt poika on alkanut valittaa ettei enkeli suojele häntä enää koska siihen on tullut särö mistä voimat valuvat hukkaan ja että pahat hahmot kiusaavat häntä eivätkä anna hänen nukkua.
Jonkin verran olen mennyt pojan leikkeihin mukaankin koska ne ovat niin samankaltaisia kuin itsellänikin oli lapsena. Esimerkiksi silloin kun isäni sairasti syöpää, poika penkoi laatikoita ja löysi jostakin minun tavaroista kivilaatikon. Siinä oli kiviä joita lapsena olin kerännyt tunturilta ja joita pidin leikeissäni pyhinä voimakivinä. Napero valkkasi niistä kaksi ja silitti kiviä ja pyysi minua yhdessä kanssaan puhaltamaan niihin voimaa. Tein työtä käskettyä ja kivet vietiin sitten mummolaan missä poika asetti toisen isäni paikalle sängyn alle ja toisen äitini yöpöydälle. Olin tosi liikuttunut ja toisaalta hämmentynyt sillä tein itse ihan vastaavaa lapsena enkä kuitenkaan ole pojalle niistä mitään puhunut. Tälläkin hetkellä pojalla on sänkynsä alla keräämiään voimakiviä jotka on aseteltu pelottavan samantyyppisesti kuin minulla omani lapsena. Moisesta ei varmaankaan ole kenellekään haittaa mutten tiedä mitä sitten kun koulusterveydenhuollossa aletaan kiinnittää huomiota lapsen juttuihin. En koe olevani valmis käymään läpi samaa myllytystä kuin omat vanhempani aikoinaan. Epäröin enkä tiedä kieltäisinkö yliluonnollisen olemassaolon vai pyytäisinkö lasta valehtelemaan ihmisille mutta säilyttämään itse uskonka ja kykynsä. Hän tulee kävelemään slekäni päälle kun minulla on selkäsärkyjä ja on muutaman kerran täysin selittämättömästi poistanut minulta päänsäryn. Pelkään vain että jos tuollaisia puhuu niin ollan kohta molemmat jossain laitoshoidossa.
Palaa sivulle “Parapsykologia”
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa