Tässä yhdeksännen luukun kokemukset.

Newwis kirjoitti:

Joskus 60-luvun loppupuolella isäni oli ollut isänsä ja enonsa kanssa metsätöissä ja he olivat yöpyneet jossain metsäkämpässä. Isäni oli nukkunut takan vieressä ja yhtenä yönä hän oli herännyt siihen, että jotain oli tippunut pään viereen. Mitään ei kuitenkaan ollut näkynyt ja sitten oli kuulunut ääntä, kuin jotain nelikulmaista olisi ”pyöritetty” lattialla eteenpäin. Koko aikana ei ollut näkynyt mitään. Isän isä ja eno eivät olleet silloin myöntäneet, että olisivat huomanneet mitään, mutta myöhemmin ovat tunnustaneet, että hekin kuulivat kyllä äänet.

Toinen tapaus oli ollut samassa paikassa, kun he olivat olleet lähdössä töihin. Pappa ja isän eno olivat menneet edeltä, kun isä oli jäänyt ”salaa” tupakalle. Oli vielä katsonut, kun toiset olivat lähteneet kämpän pihasta. Oli siinä poltellut ja yhtäkkiä rakennuksen toisesta päästä, tilasta, jossa säilytettiin polttopuita, oli alkanut kuulumaan sahauksen ääntä. Paikalla ei siis ollut muita (elollisia) kuin isäni.  Isällä on paljon muitakin kokemuksia, mutta nuo ovat oikeastaan mainittavimmat.

Itse olen myös törmännyt pikkutytöstä asti kaikkiin omituisiin ilmiöihin, jotka ovat sitten ehkä teini-iässä lisääntyneet ja voimistuneet.

Kerran olin hautausmaalla aika pian sen jälkeen, kun pikkuserkkuni oli haudattu. Kun olin pieni, olimme paljon tekemisissä ja hän oli tavallaan ”varapappa” minulle. Menin hänen haudalleen ja olin ollut siinä hetken, kun tuli yhtäkkiä kova tuulenpuuska, joka pyöritti maassa olevia lehtiä ympärilläni ja näin valkoisen jäniksen, joka pysähtyi muutaman metrin päähän minusta, katsoi hetken minuun päin ja lähti sitten poispäin. Tämä voi olla ihan hyvin sattumaakin, mutta tuntuu silti, että siinä oli jotain muutakin.

15-vuotispäivänäni menimme yöllä kavereiden kanssa hautausmaalle ja menimme istuskelemaan vanhan kirkon viereen. Huomasimme, että kirkon päästä näki sen alle. Katselimme sinne alle ja yhtäkkiä sieltä näkyi jotain valoa. Valolle ei ollut mitään järkevää lähdettä, kun ei sinne voi mistään mikään heijastua, kirkko oli täysin pimeänä muuten ja tuskin siellä muutenkaan puoli kolmen aikaan yöllä ketään olisi.

Nykyään sitten asun talossa, jossa kuuluu huonekalujen siirtämisen ääniä tyhjistä asunnoista, kuuluu ”ylimääräisiä” askelten ääniä ja ties mitä. Onpa joku kuulemma ylimmässä kerroksessa nähnyt juoksemassa pojan, joka on kuollut täällä joitakin vuosia sitten. Ja kyllähän kertomuksia riittäis vielä enemmänkin, mutta jääköön tähän ainakin tältä erää…

Harju kirjoitti:

Alkusyksystä lukion ensimmäisellä koeviikolla heräsin normaaliin tapaan aamusella kouluun. Nukutti kuitenkin hirveästi, eikä oikein kiinnostanut nousta sängystä. Makoilin herätyksen sammutettuani hetken sängyssä ja nukahdin jossakin vaiheessa uudelleen. Näin jotain sekavaa unta, ja yhtäkkiä unen keskellä kuulin kuinka joku kaukaisuudessa kutsui minua nimeltä. Heräsin kamalasti säikähtäen, sillä aivan selvästi joku tökkäsi minua sormella alaselkään. Ei niin, että sattui, mutta niin että tuntui varmasti. Olen useasti herännyt säikähdykseen kun näen jotakin unta, mutta nyt todella pomppasin sängyssä. Tunsin alaselässäni selkeästi sen kohdan, johon minua oli tökätty. Ihmettelin asiaa hetken, kunnes vilkaisin kelloon. En ollut nukkunut liikaa, mutta selkeästi sen verran että oli paras nousta ylös, etten sitten myöhästyisi linja-autosta. Juuri ennen lähtöäni vilkaisin itseäni peilistä, kun näin miten vasemmalla puolellani huoneestani tulevan valonkajon ohitse meni varjo. Ei mikään tumma tai musta, vaan melkein voisi sanoa, että se oli näkymätön varjo. Se kuitenkin peitti valonkajon hetkeksi kuin joku ihminen olisi mennyt siitä ohitse. Jähmetyin aloilleni ja ihmettelin asiaa, kunnes olohuoneen tuolista kuuluva narina oli minulle liikaa ja lähdin kiireesti kouluun. Myöhemmin kerroin asiasta äidilleni, ja hän sanoi, että herättäjä oli varmasti enkelini. Vaikka ensin pelästyin herätystä kamalasti, olin lopulta kiitollinen siitä. Lukion kokeesta myöhästyminen ei olisi mikään iloinen yllätys, ja herätys tuli ajallaan niin, ettei tullut mikään hengenhoppukaan. Nykyään olen varma, että kyseessä oli enkelini ja olenkin monesti kiittänyt häntä tästä.

Debbomao kirjoitti:

Sinä viikonloppuna, kun isäni kuoli, mummini oli meillä kylässä. Kun mummi meni seuraavana iltana isäni kuolemasta omaan kotiinsa, hän huomasi herätyskellonsa pysähtyneen n. klo.3.20 kohdalle. Hänen ollessaan niin väsynyt pitkän ajomatkan jälkeen hän ajatteli vaihtavansa patterin kelloon vasta aamulla. Aamulla kello kuitenkin taas kävi, eivätkä patterit olleetkaan loppuneet. Parin kuukauden päästä tästä, patologi kertoi isäni kuolleen noin klo.3-5 aamuyöstä.

Taannoin mummini pyysi isäni hengeltä jonkinlaista merkkiä, jos hän kuulisi mummini viestin hänelle. Silloin mummin joulukynttelikkö sammui. Kun hän meni tarkastelemaan kynttelikköä lähempää, kaikki lamput olivat kynttelikössä tiukasti kiinni, ne eivät voineet olla liian löysällä.

Reborn? kirjoitti:

Jonkun aiempi kertomus kirvoitti omat muistoni liittyen uudelleensyntymään.

Äitini on kertonut tällaisia tarinoita minusta itsestäni ja niiltä ajoilta, kun olin juuri oppinut kunnolla kävelemään ja puhumaan:

Olin ollut ulkoilemassa äidin kanssa. Vastaan oli tullut pienimuotoinen rakennustyömaa, josta löytyi kaivinkoneen kaivama kuoppa. Olin katsonut kuoppaa hetken huolella ja sanonut sitten: ”Äiti, sillon ku sä et vielä ollu mun äitin, minä tipuin tommoseen, mutta enkelit tuli ja nosti mut pois.”

Vanhempi siskoni oli ollut ulkona leikkimässä, minä olin kotimme olohuoneessa puuhailemassa omiani. Isä ja äiti istuivat ruokapöydän ääressä lähellä minua, kun olin yhtäkkiä kesken leikkien tokaissut: ”Oho, sisko putosi keinusta.” Muutaman minuutin kuluttua siskoni juoksi sisälle itkien, hän oli pudonnut keinusta. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia nähdä tätä, keinut sijaitsivat toisella puolella taloa vähän matkan päässä, jonne ei ollut mitään näköyhteyttä.

Äitini oli tullut lukemaan minulle iltasatua ja istunut sänkyni reunalle, johon olin tiuskaissut: ”Älä istu sen enkelin siiven päälle!”

Eräänä jouluaattoiltana olimme kävelemässä mummolasta kotia kohti. Isoisäni kuoli kuutisen vuotta ennen syntymääni. Olin jättäytynyt muutaman metrin jälkeenpäin ja välimatkan kasvaessa olin huutanut muiden perään: ”Älkää menkö niin lujaa, ukki ei pysy perässä!”

Nämä ovat kaikki äitini kertomia, enkä itse muista niistä – tietenkään – mitään. Tarinoita on muitakin, tässä valikoituja. En usko äitini keksineen mitään tällaista. Lapsilla tietysti on vilkas mielikuvitus, mutta kiehtova ajatus joka tapauksessa.

Jaro kirjoitti:

Olin sairaalassa juuri ennen äitini ruumiin hakua hautajaisiin, arkun kansi oli auki. Istuin vieressä jollakin jakkaralla ja katselin tätä. Olin tällöin 5-vuotias. Otin äidin sormesta kiinni ja silmät sumeina katsoin kalpeita kasvoja. Äkkiä hän huokaisi syvään ja käänsi kasvonsa hymyyn. Säpsähdin hieman mutta pelottavaa se ei ollut. Tiesin vain että hänen kärsimyksensä syövän kourissa olivat ohi.

Olin spiritismiä harrastavan mummoni kanssa Riistavedellä sijaitsevassa saaressa. Päätäni koski kauheasti, olin popsinut pillereitä tätä lievittääkseni muuta mikään ei auttanut. Lopulta mummoni sanoi, että nyt loppuu kipu. Hän käski minut istumaan sängylle selkä häneen päin. Hän sanoi jotain ajatusten vaeltamisesta, ajattelin tämän johtuvan lihasjännityksen poistamisesta. Peilin kautta näin miten hän piti kämmentään avoimena noin 5-10 sentin päässä selkärangastani. Äkkiä tunsin miten jääkylmä käsi tunkeutui paitani läpi ja naksautti selkääni. Kipu lakkasi pian, mutta tunsin miten joku seurasi ja tarkkaili jokaista liikettäni. Mennessäni ulkovessaan juoksin täysillä. Kotona kerroin äidille tapahtuneesta ja tämä sanoi, että voisimme rukoilla asian puolesta. Istuin nyyhkyttävänä ja vapisevana äidin viereen ristien käteni. Pelko loppui.

Kiitos kokemuksiensa lähettäneille. Huomenna taas lisää kokemuksia. 🙂