Tässä luukun kaksikymmentäkolme kokemukset. Enää yksi päivä Jouluun! 🙂

Tuntematon kirjoitti:

Isäni kuoli lähemmäs kymmenen vuotta sitten pitkällisen sairauden nujertamana. Viimeiseen asti emme uskoneet sairauden vievän isääni.

Vähän ennen isän kuolemaa äitini näki unen, jossa hän seisoi pimeällä tiellä isäni kanssa. Paikalle pyyhälsi bussi, jonka etulasissa loisti bussin numero 18. Isän noustessa bussiin äiti ihmetteli isän ratkaisua ja kysyi, saisiko hän tulla mukaan. Isä oli unessa puistellut vakavana päätään ja sanonut, että äidillä on vielä paljon tehtävää, eikä hänen vuoronsa ole vielä, vaan se tulee aikanaan.

Isäni vajosi eräänä päivänä jonkinlaiseen tiedottomaan tilaan. Kävimme katsomassa häntä sairaalassa puoliltapäivin. Isä makasi sängyllä silmät suljettuina, autuas hymy kasvoillaan. Hän puisteli päätään, naureskeli itsekseen, ja pyysi meitä menemään takaisin nukkumaan, hänellä oli kaikki nyt tosi hyvin. Muistan aina ne sanat: ”Höpöhöpö, menkää takasin nukkumaan, kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää.” Ihmettelimme sitä, olihan keskipäivä.

Keskiyöllä kotipuhelin soi. Olimme kaikki jo tuolloin nukkumassa. Heräsin äitini ja siskoni itkuun. Isä oli kuollut. Vuorokausi oli vaihtunut, oli 18. päivä – sama numero, kuin bussi äitini unessa.

Sinä yönä huoneeni oli täynnä valoja. Tiesin niiden olevan enkeleitä. En osannut itkeä. Tiesin, että isälläni oli nyt hyvä olla. Ja että kaikki olisi hyvin.

Hämmentynyt kirjoitti:

Tämä kerrottiin uskonnollisella leirillä.

Tapahtuneesta on noin 30 vuotta. Leirin ohjaaja Mirva oli ollut noin 10-vuotias ja kokoontunut iltaisin jonkun kaverinsa kotiin sellaisella neljän tytön ryhmällä. He olivat viettäneet hauskan illan, kunnes he olivat lähdssä kotiin. Matka alkoi hyvin, he eivät tarvinneet lamppuja, koska matkalla oli paljon taloja ja katu valaisimia, mutta sitten alkoi pimeä metsätie. Heillä oli vain yhdessä pyörässä lamppu ja sekin himmeä. Tytöt ajoivat kymmenisen metriä, kun lamppu sammui. He rukoilivat, että edes yksi lampuista syttyisi ja sitten tytöt lähtivät polkemaan. Parin minuutin päästä Mirvan lamppuun syttyi valo. He olivat todella iloisia, koska lamppu valaisi koko tien. Kun Mirva oli kotona hän kertoi vanhemmilleen tapahtuneesta ja hänen isänsä sanoi, että Mirvan pyörässä on käytössä dynamolamppu, josta puuttui johdot! He menivät vielä tarkastamaan, niin pyörässä oli vain lamppu kiinnitettynä, eikä se saanut mistään virtaa.

Franky kirjoitti:

Kerran olin juuri menossa nukkumaan, kun minut valtasi juuri tuo pelon tunne. Syöksyin äkkiä sänkyyni peiton alle. Hetken kuluttua portaista alkoi kuulua askelia. Avasin hiljaa oven, ketään ei näkynyt, mutta kuulin äänen aina vain kovempana. Lopulta ääni lakkasi ja kuului kova rysäys; huoneessani ollut taulu oli tippunut alas, juuri tyynyni päälle, siihen kohtaan, jossa yleensä pidän päätäni. Säikähdin niin, etten enää pystynyt nukkumaan koko yönä. Samanlaista on sattunut jälkeenpäinkin. Esim. muutaman kerran TV on mennyt itsekseen päälle, kun olen sen juuri sulkenut. Joku tai jokin tunutuu olevan kanssani kokoajan.

Mattam kirjoitti:

Elettiin päivää 14.10, joka oli päivä jolloin oli ennustettu maan päälle valo-olioita. Istuin koneella täällä blogissa ja lueskelin juttuja niistä valo-olioista. Aloin juuri kirjoittamaan kommenttia tänne, kun yhtäkkiä kuulin outoa puhetta olkkarista tai rappukäytävästä päin. Tuli heti mieleen, että siellä olisi ollut joku ihme alieni. Se kuulosti juuri joltain olion puheelta, se oli sekavaa ja ilmeisesti siellä oli kaksi, jotka puhuivat. Ääni oli täysin vieras kuin myös kieli. Suljin paranormaaliblogin ja puhe lakkasi kuin seinään. Olin aivan paniikissa ja hivuttauduin hitaasti sulkemaan makuuhuoneen oven. Sen jälkeen en kuullut ääniä…

Sitten mitättömämpi asia, mutta joka oli pitkästä aikaa hämmentävä kokemus. Olin illalla miettinyt, että minun pitäisi leikata keskisormen kynsi, joka oli aika pitkä, ohut ja resottava. Mietiskelin, että leikkaisinko sen nyt, mutta sitten unohdin sen aivan täysin. Aamulla koulumatkalla huomasin, että keskisormeni kynsi, joka oli eilen illalla vielä ollut ohut ja resottava, oli nyt oikein siististi leikattu ja puhdistettu. Kuin olisin käyttänyt keskisormeani jossain parhaassakin manikyyrissä. Se hämmenti minua, a) koska olin juuri ajatellut niin, että se pitäisi leikata ja sitten se on tehty kuin itsestään. Ja b) koska se oli pitkään aikaan vähän epänormaalimpi kokemus. Eihän se minua haitannut, sillä eipä tarvinnut sitäkään työtä tehdä itse.

Jerry kirjoitti:

Keskustelin taannoin isoäitini kanssa kesämökillämme, kun hän otti puheeksi oudon tapahtuman. Hän ja isoisäni olivat menneet nukkumaan. Isoäitini kertoi, että noin kello kahden aikaa yöllä hän oli herännyt ja havahtunut siihen, että huone oli valaistu kirkkaalla valolla. Hän nukkui kyljellään kasvot seinään päin ja oletti, että isoisä oli herännyt ja laittanut valot päälle. Hän kääntyi ovelle päin kysyäkseen syytä tähän, kun ihmetyksekseen havaitsi, että oviaukossa seisoi loistava hahmo. Isoäitini kertoi, että tästä hahmosta lähti niin voimakas valo, että hän hädintuskin pystyi katsomaan sitä. Uskovaisena ihmisenä isoäitini oletti, että hahmo ei ollut isoisäni, vaan enkeli joka oli tullut hakemaan häntä. Isoäitini ei kuuleman mukaan tuntenut pelkoa tuona hetkenä vaan odotti tulevaa. Kun mitään ei tuntunut tapahtuvan hän kysyi hahmolta oliko hän tullut häntä hakemaan. Hahmo oli tällöin kääntynyt ja hymyillyt leveästi isoäidilleni ja lähes silmänräpäyksessä kadonnut. Isoäitini kuvaili valohahmoa ihmismäiseksi, mutta kasvoja hän ei ollut kunnolla nähnyt. Pääkin oli kuulemma ollut ruumiinrakenteeseen sopiva. Isoäitini oli tämän tapahtuman jälkeen tuntenut itsensä hyvin väsyneeksi ja mennyt takaisin nukkumaan. Aamulla selvisi, että isoisä ei ollut nähnyt tai kuullut mitään yön aikana. Näiden tietojen lomassa voidaan vain arvailla mitä isoäitini näki tuona yönä. Oliko kyseessä todellinen tapahtuma vaiko uni? Isoäitini sanoo olleensa täysin valveilla, koska katsoi tapahtuneen jälkeen seinäkelloa, josta myös ajankin muisti.

Oma kokemukseni kyseiseltä mökiltä on hiukan erilainen. Tapahtuneesta on jo vuosia, mutta se jäi mieleeni sen ”outouden” takia. Olin katsomassa televisiota, isovanhempieni jo nukkuessa makuuhuoneen puolella. Kello oli lähemmäs puoltayötä. Tapahtuneesta muistan vain sen, että olin kuulevani ulko-oven avautuvan ja siinä samassa säpsähdin hereille sängystä, jonka äärellä olin televisiota katsellut. Televisio oli yhä päällä, mutta ruudulta näkyi vain lumisadetta. Kello oli tuolloin jo reilusti yli puolenyön. Oletin nukahtaneeni, joten sammutin television ja jatkoin uniani.