Tässä kuudennen luukun kokemukset.

Paattio kirjoitti:

Tunnen erittäin läheisesti erään perheen, jossa tapaus oli seuraavanlainen:

Perheen äiti ja anoppi eivät ikinä tulleet hyvin toimeen. Anoppi oli tyypillinen pahan ilman lintu, jonka täytyi puuttua joka asiaan. Hän teki alusta asti varsin selväksi sen, ettei hänen mielestään perheen äiti osannut tehdä mitään oikein, ei varsinkaan osannut kasvattaa lapsiaan tai hoitaa kotiaan. Jopa pöytäliinat oli silitetty väärin. Jossain vaiheessa anoppi sairastui ja joutui sairaalaan. Eräänä yönä pian sen jälkeen perheen äiti heräsi tunteeseen, että huoneessa oli hänen ja nukkuvan isän lisäksi joku muu. Ja niin oli: Anoppi seisoi verhojen luona, tutki verhoja ja oikoi niitä, kuin asetellen niitä paremmin. Äiti nousi hämmästyneenä sängyn laidalle istumaan, ja kutsui anoppia nimeltä, kysyen, mitä tämä täällä tekee, keskellä yötä, ja miksei tämä ole sairaalassa. Anoppi katsoi äitiä olkansa ylitse, hymyili lempeästi – Ja haihtui. Samassa puhelin soi. Sairaalasta ilmoitettiin, että anoppi oli hetki sitten menehtynyt. Järkytyksen sijasta äidille tuli rauhallinen olo: Anoppi oli käynyt tekemässä sovinnon ja jättämässä jäähyväiset.

Kyseinen perhe on aivan normaali. Se tapa, jolla äiti kertoi tapahtuneista tuoreeltaan, ei jätä minulle mitään epäilyksen varaa siihen, etteikö näin olisi oikeasti tapahtunut.

Anneli kirjoitti:

Oli yö ja perheeni oli nukkumassa. Isä oli juuri yövuorossa, joten hän ei ollut kotona. Nukuin, kunnes kuulin ovikellon soivan. Käänsin vain kylkeäni ja jatkoin uniani. Parinkymmenen minuutin päästä se soi uudelleen. Muut perheenjäseneni olivat jo nousseet ylös ja olivat olohuoneessamme yrittäen katsoa ulos ikkunasta, kuka olisi pimpottanut. Emme laittaneet valoja päälle. Pimpotus kuului jonkin ajan päästä uudestaan, katsoimme ulos, mutta emme nähneet mitään. Edes valo pihallamme, joka reagoi siihen kun joku tulee pihallemme, ei palanut. Loppuyöksi menin äitini ja siskoni viereen nukkumaan, ja loppuyö oli painajaista. En saanut unta ja pelkäsin. Samana päivänä yritin sitten koulussa olla ihan normaalisti, mutta ajatukset hiipivät vaan mieleeni, että mikä tai kuka se oli. Sain oikeasti traumoja tuosta yöstä, ja tuosta lähtien olen pelännyt perjantai 13-päiviä. Tuo tapahtui juuri tuona päivänä. On vaikeaa ajatella, että ”huomenna on taas perjantai, 13” kun muistot hiipii mieleen.

En pysty vieläkään unohtamaan tuota, tai muuta paranormaalia jota olen kohdannut. Olimme äitini kanssa keittämässä aamulla puuroa pikkusiskoilleni, kun yhtäkkiä kattila alkoi nostaa toista puoltaan ilmaan levyltä. Se piti outoa sihinää.

Minä ja ystäväni olimme tutkimassa yhden autiotalon pihaa, meitä alkoi pelottaa ja menimme pois pihasta ja lähdimme tietä pitkin pois päin. Käännyimme takaisin katsomaan taloa ja ikkunasta tuli joku pieni valo, vaikka talo oli ollut autio jo monet kymmenet vuodet. Sen olimme tienneet, että eräs mummo oli kuollut siellä aikoinaan ja kiinnostuimme siksi mennä tutkimaan sitä. Lähdimme todella nopeasti kaverilleni takaisin. Myös äitini ja isoisäni ovat kokeneet tuollaisia juttuja. He molemmat ovat nähneet isomummoni vaikka hän oli kuollut ja muuta sellaista. Karmeaa.

Joose kirjoitti:

Juoksin eräs ilta jolloin alkoi jo hämärtyä metsässä lenkkiä kahden koirani kanssa, kun yhtäkkiä näin oudon ruskean, tanakan ja lyhyen hahmon joka juoksi kovaa vauhtia kädet ojossa eteenpäin. Koirat ampaisivat haukkumatta perään, mutta itse juoksin kovaa karkuun vaikkei se minua päin tullutkaan. Koirat palasivat normaalisti takaisin, mutta itse olen kammoksunut metsään menoa tuon jälkeen. Metsässä ei ole koskaan asunutkaan karhuja, joten en pysyt selittämään mikä hahmo oli enkä nähnyt sen kasvoja.

Aliisa kirjoitti:

Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten. Olin ulkoiluttamassa koiraani kahden aikaan yöllä, tien päässä missä kävelin koirani kanssa. Siellä oli kääntöpaikka, jonka takana metsä alkaa. Pääsin juuri siihen kohtaan mistä ajetaan kääntöpaikalle. Kääntöpaikka oli ihan pimeänä ja sinne ei ylety katuvalo. Olin jatkamassa eteenpäin, niin kuin aina tein. Aloin kävellä kääntöpaikalla kun koirani jähmety paikalle ja ei suostunut liikkumaan mihinkään. Nostin katseeni maasta suoraan eteenpäin kun huomasin tuijottavani punaisia silmiä. Tuijotin kauhuissani niitä ja käännyin juoksemaan koirani kanssa takaisin tietä pitkin. Juoksin kerrostalon ohi joka oli ihan siinä vieressä, käännyin katsomaan taaksepäin huomaten miten silmät kääntyi pois päin.  En uskaltanut mennä enää sinne pitkään aikaan kun pimeä tuli. Luulin, että mieli kuvitus teki kepposia tai joku leikki laserilla. Tajusin sen, ettei se voi olla, kun oma koirani on kaukasialainen, se ei ole ikinä käyttäytynyt sillä tavalla. Olen ennen tuota tapausta asunut sen metsän lähistöllä jo 13 vuotta ja tiedän omasta ja muiden kokemuksesta miten pelottava paikka se on. Vaikka siitä on jo kaksi vuotta, niin en voi unohtaa sitä vaikka olen kokeillut.

NNEA kirjoitti:

Makasin yhtenä aamuna sohvalla telkkaria katsellen. Kuulin takaani jonkun kuiskaavan ”Hei”. Ajattelin vain että kuulen omiani, tai ääni johtui pihalla leikkivistä lapsista. Suljin siis ikkunan saadakseni katsoa televisiota rauhassa. Kohta kuulin taas kärsimättömämmän, mutta saman äänen kuiskaavan jo kovemmalla äänellä ”HEI!”. Pelästyin kamalasti  ja nousin istumaan sohvalle. Takanani ei näkynyt ketään, eikä kotona ollut siskonikaan ollut samassa huoneessa kanssani.

Toinen tapaus sattui ollessani pieni, vasta noin 5 tai 6-vuotias. Menin hakemaan yöllä juotavaa keittiöstä, enkä laittanut valoja päälle. Kun olin saanut juotua, käännyin lähteäkseni takaisin nukkumaan. Eteeni ilmestyi pyörätuolissa istuva punahiuksinen tyttö. Säikähdin ja juoksin sänkyyn niin nopeasti kuin pääsin.