Joulukalenteri 2008 – Luukku 13

Tässä kolmannentoista luukun kokemukset.

S kirjoitti:

Olin tällöin 10-vuotias, kun olin pikkusiskoni kanssa illan kahdestaan mökillä. Ajattelimme vaan maata laiturilla ja katsella tähtiä. Vähän ajan päästä tunsin koskettelua vartalollani, siskokin oli kauakana minusta joten hän ei sitä tehnyt. Sen pidin vielä ihan normaalina asiana, enkä pelästynytkään paljoa, vaan jatkoin tähtien katselemista. Meni noin 15-minuuttia ja näin taivaalla liikkuvia vaaleita hahmoja, säikähdin kauheasti ja kysyin siskoltani mitä nuo olivat. Hän sanoi ettei nähnyt mitään. Taas pari minuuttia ja sama ilmestyi uudestaan. Olen aivan varma, että silmieni edessä leijaili ”otuksia”. En vain tiedä mitä ne olivat. Sen jälkeen en ole enää ollut missään pimeässä kauaa yksin.

Liina kirjoitti:

Istuin ruokapöydässä syömässä lounasta perheeni kanssa, yhtäkkiä lautaset lähtivät leijailemaan ilmaan. Ne nousivat vähän pöydästä. Olimme lounaalla silloin kuolleen mummoni talossa, jossa oli kuollut melkein koko sukumme. Se on kauhean pelottava talo ja sinne en yksin menisi. Tämä ei ollut edes ainut kerta, yläkerrasta kuuluu usein pianon soittoa ja verhot liikkuvat itsestään.

Janne kirjoitti:

Tämä tapahtui noin 2 ja puolivuotta sitten. Meillä on 5 vuotias poika. Poikamme oli tällöin noin kolmen vanha. Katsoimme vaimoni kanssa jotain elokuvaa televisiosta iltamyöhään. Samassa minulle tuli tunne, että jokin tai joku tarkkailisi meitä. En välittänyt paljoakaan tuosta tunteesta, kun yhtäkkiä kuulin henkäyksen joka sanoi minulle hyvin vaivautuneella ja varoittavalla äänellä, että pitäisi mennä katsomaan poikaamme, koska tämä oli vaarassa. Ensin ihmettelin tilannetta, mutta en välittänyt siitä sen enempää. Kuulin saman toiseen kertaan mutta kovempaa ja ehkä hieman ärtyneellä äänellä. Nyt minua alkoi jo pelottaa, ja samassa se ääni ”huusi” jo korvaani että ’Mene katsomaan nyt poikaanne, hän on vaarassa! Tämä jokin tai joku tempaisi minut ylös ja juoksin suoraa päätä lastenhuoneeseen. Olimme unohtaneet vaimoni kanssa silitysraudan päälle ja se oli sytyttämässä lievän tulipalon.

Toinen tapahtuma sattui aikaisempaa noin 5 kuukautta myöhemmin. Oli yö ja heräsn lapsemme itkuun (olimme siirtäneet lastensängyn lastenhuoneesta meidän huoneeseemme). Samassa näin kuin jokin tumma varjo tuli lastensängyn luo ja ns. silitti tätä. Samassa lapsen itku loppui ja se nukahti uudelleen. Samassa hahmo katosi yhtä nopeasti kun tulikin ja noin 15. min hahmon katoamisen jälkeen saimme soiton, että minun isäni on menehtynyt. Lieneekö isäni tullut sanomaan hyvästit pojallemme.

Liris kirjoitti:

Tämä tapahtui minulle kun olin luokkaretkellä yhden yön Valkeakosken läheisessä Kariniemen leirikeskuksessa. Siellä on sellainen iso keltainen puutalo, jossa on ennen asunut joitain. Sinne meni joka vuosi noin joka luokka yöksi. Siellä kiertää huhu, Musta Mummo, joka on kuulemma siinä keltaisessa talossa kummittelemassa, siis ”Vanhassa Kariniemessä”. Minä innokas yliluonnollisesta menin tietenkin luokan tyttöjen ja pikien kanssa n. varttia vaille keskiyötä tuohon ”kummitustaloon” kuvaamaan kamerallani videota, sitä olin himoinnut jo pitkään. Kävelin pientä käytävää. Tunsin, että joku olisi koskettanut olkapäätäni! Katsoin taakseni, mutta siellä ei ollut ketään. Huusin kavereilleni: ”Joku koski mua!”. Katsoin seinän viereen. Siinä oli musta hahmo istumassa ja nojaamassa seinää vasten. Se tuijotti minua silmiin. Kun käskin kavereita katsomaan, hahmo katosi.

Pantheist kirjoitti:

Tämä on ihmeellisin kokemus jonka olen koskaan elämässäni kokenut. Se tapahtui lokakuun 10. päivä vuonna 2002. Olin tuolloin 13-vuotias ja olin kaverini perheen luona Porissa viettämässä hänen syntymäpäiväänsä. Vieraina olivat minä ja kuusi muuta kaveriamme. Vietimme kekkereitä, katsoimme televisiota, pelasimme tietokoneella ja kuuntelimme lempi-bändiemme musiikkia. Lopulta tuli kuitenkin ilta ja kaikki muut kaverit tekivät jo lähtöään, kun minä jäin vielä kaverini luokse. Minun oli tarkoitus olla heillä yökylässä.

Johonkin kello puoli kahdeksan aikaan kaverini isä kysyi että haluaisimmeko vielä tehdä jotakin kivaa yhdessä näin synttärien kunniaksi, niin kuin vaikka esimerkiksi katsoa jonkin kaverini lahjaksensa saaman elokuvan. Kaverini mietti hetken ja ehdotti että mitäs jos tehtäisiin taskulamppujen kanssa iltaretki Pomarkun Isonevan suolle, jossa hän oli käynyt vanhempiensa kanssa joskus viime vuonna retkeilemässä ja lintuja bongaamassa. Kaverini vanhemmat sanoivat että tuopas se on ihan hyvä ja omaperäinen ehdotus, että mikäs siinä. Kaverini äiti meni keittiöön tekemään meille eväitä retkeämme varten samalla kun isä haki meille kaikille kellarista enemmän tai vähemmän kunnolliset taskulamput.

Lopulta olimme valmiina lähtöön. Kello oli jo yli kahdeksan. Menimme sitten kaikki kaverini isän autoon. Meitä oli siis minä, kaverini ja hänen vanhempansa. Pysähdyimme tankkaamaan bensaa Noormarkussa joka on sopivasti matkan varrella. Sitten jatkoimme kohti Pomarkkua. Oli jo hyvin pimeää ja pian alkoi sellainen alue jossa on ajettu paljon hirvikolareita. Kuuntelimme rauhassa musiikkia ja luin takapenkillä Aku Ankkaa kun yhtäkkiä teimme hirveän äkkijarrutuksen. Olin saada sydänkohtauksen. Aika kauas eteemme oli hypännyt iso hirvi, jonka silmät kiiluivat auton valokeilassa. Kaverini isä pysäytti auton kokonaan ja odotimme että hirvi lähtisi tieltä. Pian se lähtikin ja jatkoimme varovasti matkaamme. Kohta saavuimme Isonevan suon parkkipaikalle jonne pysäköimme automme.

Oli jo todella pimeää. Taskulamput käsissämme lähdimme kulkemaan pimeällä suolla puisia lankkuja pitkin. Lenkki tuntui aika pitkältä kun kerran lintubongaustornille, joka oli kääntöpaikkanamme, oli kuitenkin kohtalaisesti matkaa ja liukkailla kapeilla lankuilla oli käveltävä varovasti ettei tipu suohon. Pimeys vielä hidasti kävelyä huomattavasti. Jonkin ajan päästä sitten torni alkoi häämöttää kauempana. Sitten kun olimme päässeet sen juurelle, lähdimme perättäin kiipeämään ylös sen jyrkkiä rappusia. Ylhäällä kaivoimme eväät repuistamme ja aloimme syömään leipiä ja juomaan mehua.

Pian kaverini sanoi kovalla äänellä: ”Mikä tuo on?” Katsoimme kaikki kaverini osoittamaan suuntaan. Näimme pimeällä taivaalla jonkin tumman lentävän kiekon. Katselimme sitä ihmeissämme kun se koko ajan läheni meitä ja siirtyi lentämään matalemmalla. Yhtäkkiä se alkoi loistamaan kirkkaana valopallona ja tekemään siksakkia päämme yläpuolella. Olin todella peloissani ja niin olimme kaikki. Sitten se siirtyi sivummalle ja jäi leijumaan paikalleen. Siinä se oli varmaan melkein kymmenen sekuntia kun tuijotimme sitä totaalisen järkyttyneinä ja jähmettyineinä kuin patsaat. Sitten se syökähti valtavalla nopeudella päämme yli. Silloin ainakin minulta tuli kuset housuun. Valopallo jatkoi lentoaan ja kiihdytti yhä vauhtiaan kunnes katosi parin sekunnin sisällä kauas horisonttiin. Olimme yhä hirveän pelon vallassa vaikka kykenimme jo sentään liikkumaan. Pulssini oli varmaan lähelle kaksisataa. Muut olivat aivan paikoillaan järkytyksen vallassa,
sanaakaan sanomatta.

Sitten kun viimein olimme jo rauhoittuneet sillä tavalla että pystyimme keskustelemaan, aloimme puhua näkemästämme. Olimme kaikki sitä mieltä että se oli oikeasti jonkin vieraan sivilisaation tekninen laite. Mitään muita mahdollisuuksia ei yksinkertaisesti voinut olla. Päätimme sitten lähteä takaisin autolle. Jonkin ajan kuluttua saavuimme takaisin lenkin alku-paikkaan. Auto seisoi vielä aivan samalla tavalla parkissa kuin olimme sen siihen jättäneetkin. Lähdimme ajamaan rauhallisesti takaisin kaverini kodille. Kun sitten lopulta pääsimme perille, soitin heti kotiini ja kerroin mitä olimme nähneet. Vanhempani vain nauroivat, mutta nauru loppui siihen kun kaverini isä otti puhelimen ja sanoi että se kaikki on ihan oikeasti totta.

Vielä nykyisinkin perheeni epäilee tapahtuman todenperäisyyttä, mutta minä en siitä välitä. Itseasiassa olen vain iloinen siitä että olen saanut nähdä omin silmin jotain sellaista jota ainoastaan minimaalinen osa ihmiskunnasta saa koskaan kokea. On mukavaa saada olla varma siitä että meidän ei tarvitse olla yksin tässä niin suunnattomassa ja valtavassa maailmankaikkeudessa.