Joulukalenteri 2008 – Luukku 14
Tässä luukun neljätoista kokemukset:
Loen kirjoitti:
Meillä on kissa, jonka saimme äitini ystävältä n. vuosi sitten. Olimme äitini ystävän luona käymässä viikon ajan, kun kissamme oli vasta alle kuukauden vanha. Yhtenä yönä en saanut kunnolla nukuttua ja kello oli jo varmaankin 1 yöllä. Sohvalta, jolla nukuin, näki aivan selvästi eteiseen, josta pääsi vessaan. Vessan ovi oli aina auki, että kissamme emo pääsisi myös yöllä tarpeilleen. Sinä yönä, kun en saanut nukuttua, näin tumman kissa hahmon menevän vessaan ja menin katsomaan, oliko se emo, mutta vessassa ei ollut mitään tai ketään ja kävin vielä kissojen nukkumapaikalla ja siellähän se emo tyytyväisenä möllötti. Säivähdin hieman, mutta menin vielä nukkumaan. Jonkin ajan kuluttua, ehkä 15 minuutin päästä, näin sen uudestaan. Tällä kertaa menin ensin katsomaan nukkumapaikalta, mutta emo ei ollut siellä, joten kävin vessassa katsomassa ja siellä se sitten oli. Seuraavana päivänä kerroin äidille asiasta ja hän kertoi, että tällä hänen ystävällään, jonka luona olimme käymässä, oli ennenkin ollut kissa, mutta se kuoli. Uskon, että aiempi kissa oli se aiempi, joka oli jo kuollut, sillä tuskin kissa käy tarpeillaan 15 minuutin välein, eikä emo olisi voinut luiskahtaa niin nopeasti takaisin nukkumaan, ettenkö olisi huomannut.
Erään ystäväni luona kuulen aina alakerrasta outoja ääniä ja myös ystäväni kuulee ne. Me olemme ainoat jotka kuulevat ne. Äänet ovat yleenkä paukauksia yms. Kerran, kun olimme alakerran huoneessa ja ystäväni isä oli toissä ja äiti ulkona hoitamassa pihaa. Yhtäkkiä joku koputti huoneen oveen 3 kertaa ja olimme ystäväni kanssa ihan paniikissa. Kun viimein uskalsimme avata oven, ei siellä ollut ketään. Ystäväni äiti ei uskonut meitä eikä ollut nähnyt ketään ulkona. Talo on vanha ja yläkerta on rakennettu paljon myöhemmin. Ääniä kuuluu yhä silloin tällöin.
Minulle tapahtuu muutakin hyvin outoa, mm. näen näkemiäni asioita myöhemmin uudestaan kuten esim. koiramme joka on aina kesäisin ulkona narussa. Joskus saatan nähdä sen siinä salla paikalla sillointällöin, mutta se katoaa aina kun käännän katsettani. Koira ei ole kuollut, tuossa se nytkin nukkuu vieressäni.
Olokali kirjoitti:
Tämä tapahtui viime syksynä vanhassa kaksikerroksisessa isossa rakennuksessa, jossa bändimme treeni-tilat sijaitsevat. Bändin kanssa sovimme treenit eräälle päivälle. Menin muita aikasemmin treenikämpälle syömään grilliruokaa. Hetken aikaa syötyäni alakerrasta alkoi kuulua askelia, jotka tulivat portaat ylös, käytävän päähän ja kolme porrasta alaspäin aivan viereeni treenitilamme oven ulkopuolelle. Luulin sen olevan basistimme, ja mölisin jotain siihen suuntaan, että tiesin hänen olevan siellä. Vastausta ei kuulunut, avasin oven ja kappas: ei ristin sielua koko rakennuksessa. En vieläkään ajatellut siitä mitään sen kummempaa, vaan luulin hänen piiloutuneen johonkin ovelaan paikkaan. Otin puhelimen käteeni ja soitin, basisti vastasi kotona kännekkään. Menin pihalle tupakalle ja hetken kuluttua muut bändin jäsenet kaarsivat autoilla paikalle. Kerroin tästä myös eräälle paikalliselle nuorisotyöntekijälle, joka vastasi: ”tiedätkö sää kuinka monta venäläistä sotilasta tänne on toisen maailman sodan aikana kuollu!?!!”. Eipä enään paljoa tee mieli yksin sinne iltasin mennä.
Tyttö17-v kirjoitti:
Isäni oli Saksassa työmatkalla ja olin äitini kanssa kaksin kotona. Olin tuolloin jotain 6 tai 7-vuotias. Nukuin sinä yönä äitini vieressä. Äitini heräsi yöllä kahden aikaan vahvaan kädenpuristukseen ja sytytti valot, puristus tuntui vieläkin. Äitini luuli, että isä oli tullut työmatkalta, mutta ketään ei näkynyt. Ihmeteltyään sitä vähän aikaa hän kuitenkin alkoi uudestaan nukkumaan. Seuraavana päivänä meille soitettiin, että mummini oli kuollut sinä yönä ja sairaalasta sanottiin, että mummi oli kuollut kolmelta, mutta äitini oli varma että kahdelta. Äitini oli hyvin tärkeä mummilleni ja hänellä oli aina vahva kädenpuristus. Luulen, että mummini oli tullut hyvästelemään äitini.
Pelkääjän paikalla kirjoitti:
No äitini on aina ollut todella urhea, eikä pelkää mitään turhaa. Kun äitini oli nuori, he asuivat talossa jossa kuulemma kummitteli. Keskellä korpea vielä. Mutta ei siihen aikaan ihmiset mitään turhia pelänneet. No ensimmäinen muisto minkä äiti muistaa kummitelusta on se kun äitini ja hänen sisko menivät saunaan. Sauna oli erillinen rakennus talosta. Äiti ja hänen siskonsa alkoivat peseytymään kun näkivät ikkunassa hahmon joka tuijotti heitä. Kumpikin tietenkin alkoivat huutamaan ja edesmennyt ukkini juoksi rakennukseen rauhoittamaan tyttöjä. Ukki tarkisti koko pihan, kunnes näki sen samaisen ikkunan alla jalanjäljet. Yhdet kappaleet vain, suunnattuna ikkunaan.
Kun äitini sitten täytti 16, hän muutti kotoa Tukholmaan. Ukki sanoi kuulleensa kaksi viikkoa ullakolta vauvan ääniä. Kunnes äänet loppuivat moneksi kuukaudeksi. Kunnes äänet taas palasivat, samalla palasi äitini, joka oli raskaana ja muutti takaisin kotiinsa.
No ukkini sitten kuoli. En tiedä vuosilukua mutta siitä on aikaa. Mummoni asui vielä samassa talossa, ja myös äitini sisko (sama joka oli saunassa silloin.) He kertovat että ukki tuli aina käymään illalla kun mummo oli vielä hereillä. Esim mummon ei ikinä tarvinnut laittaa tuoleja pöydän päälle koska ukki oli tehnyt sen hänen puolestaan. 🙂
Kun mummoni oli pakko muuttaa pienenpään taloon ja sellaiseen missä ei tarvitse tehdä kotitöitä niin paljon, niin päätti hän myydä talon. Talo meni heti kaupaksi, kaunis vanha puutalo, kukapa ei sitä haluaisi. No meni kaksi viikkoa, kun mummo saa vihaisen puhelinsoiton. Ja ostaja sanoi ”Miksi möitte meille talon jossa asuu jo joku?” Mummoni kertoi että se on vain ukkini (eli hänen miehensä) ja että kyllä se siitä menee. Ei mennyt, ja talo laitettiin uudestaan myyntiin. Talo ostettiin aina pariksi viikoksi, kunnes taas talosta tuli valituksia. Se oli pakko purkaa, eikä sitä tonttia ole vielä tänäkään päivänä kukaan ostanut.
No vielä tuli tämä yksi mieleen, joka on siis oma kokemukseni. Olin noin 10-12 vuotias ja olimme ystävieni kanssa huoneessani. Muistan kun minulla oli uudet stereot seinää vasten, ja seinä oli siis toisella puolella missä ovi. Oli syysilta ja kuuntelimme musiikkia (radio suomipoppia, sen muistan :D) ja kun tytöt olivat lähdössä, niin lähdin saatamaan heitä oville. Mutta kun olimme minun huoneeni oven aukaisseen, musiikki pamahti kauheaan ääneen ja näimme kuinka volymi nousi. Numerot nousivat ja peitin korvani ja huusin toisen ystäväni nimeä koska luulin että hän tahallaan oli pistänyt sen. Ystäväni seisoivat aivan takanani katsoen minua ja kääntäen katseensa steroihin. Pistin stereot kiinni. Kaukosäädintä niihin ei ollut vielä edes laitettu, ei ollut edes paristoja sisällä. Muistan elävästi että biisi oli Hectorin lumi teki enkelin eteiseen. Kun kerroin äidilleni tästä, hän vain muistutti että on mummoni syntymäpäivä.
alfa7omega kirjoitti:
14.10.1999. Olin Vihdissä, Taivaskalliontiellä, jossa yövyin vanhassa citikassa. Tarkoituksena oli aamulla alkaa rakentamaan matkailuautoa. Kävin nukkumaan takapenkille makuupusin sisään. Heräsin puolen-yön aikoihin voimakkaaseen hurinaan, ja aloin katselemaan mistä moinen ääni tuli. Näin tuulilasista ulos ja huomasin jokin valtavan pyöreän latautasmaisen aluksen kohoavan puidenlatvojen yläpuolella kohti autoani. Hurina voimistui mitä lähemmäksi alus tuli. Autoni ovien lasit alkoivat helistä huonojen tiivisteiden johdosta ja kohta koko auto tärisi kuin sitä olisi ravisteltu voimakkaasti. Olin aivan pakokauhussa. Alus lipui auton yläpuolelle ja samassa sen valo alkoi hohtaa autoni yllä, niin että en nähnyt ulos enää mitään, koska kaikki lasit olivat aivan huurussa. Näin vain pelkää usvaa tai sumua autoni ulkopuolella. Olin niin järkyttynyt, että vedin makuupussin pääni yli ja rukoilin, että Jeesus Kristus suojelisi minua. Sitten menetin tajuni. Heräsin aamulla autoni takapenkiltä makuupussista ja luulin sen olleen unta. Päätin kuitenkin kokeilla auton ovien sivulaseja. Lasit olivat irti ja tärinä saisi ne helisemään. Pakkasin kamani ja lähdin pois sieltä, enkä ole sen koomin siellä juuri käynyt. Jos voi pakokauhu viedä tajun, niin nyt sen olen itse kokenut.
_________________________________________________________________________
Onko sinulle, perheenjäsenellesi tai kaverillesi tapahtunut jotain outoa? Kerro kokemuksistasi alla olevalla lomakkeella tai sähköpostilla osoitteeseen yhteys(ät)paranormaaliblogi.net. Tarkoituksena olisi aina aika ajoin julkaista blogissa kokemuksianne. Kerro samalla viestissäsi haluatko, että mainitaanko sivuillamme viestin yhteydessä nimesi, nimimerkkisi vai haluatko esiintyä tuntemattomana. Jos haluat tapauksesi tutkittavaksi, niin kerro siitä viestissäsi, jolloin ohjaan samalla viestisi tutkijalle. Viesti näkyy blogissa vasta, kun se on julkaistu sivuston ylläpitäjän taholta.
Lomake:
Huom! Yllä oleva lomake on vain kokemuksia varten. Älä kommentoi viestejä yllä olevaan lomakkeeseen, vaan tee se käyttämällä kommenttikenttää.
Joulukalenteri 2008 – Luukku 13
Tässä kolmannentoista luukun kokemukset.
S kirjoitti:
Olin tällöin 10-vuotias, kun olin pikkusiskoni kanssa illan kahdestaan mökillä. Ajattelimme vaan maata laiturilla ja katsella tähtiä. Vähän ajan päästä tunsin koskettelua vartalollani, siskokin oli kauakana minusta joten hän ei sitä tehnyt. Sen pidin vielä ihan normaalina asiana, enkä pelästynytkään paljoa, vaan jatkoin tähtien katselemista. Meni noin 15-minuuttia ja näin taivaalla liikkuvia vaaleita hahmoja, säikähdin kauheasti ja kysyin siskoltani mitä nuo olivat. Hän sanoi ettei nähnyt mitään. Taas pari minuuttia ja sama ilmestyi uudestaan. Olen aivan varma, että silmieni edessä leijaili ”otuksia”. En vain tiedä mitä ne olivat. Sen jälkeen en ole enää ollut missään pimeässä kauaa yksin.
Liina kirjoitti:
Istuin ruokapöydässä syömässä lounasta perheeni kanssa, yhtäkkiä lautaset lähtivät leijailemaan ilmaan. Ne nousivat vähän pöydästä. Olimme lounaalla silloin kuolleen mummoni talossa, jossa oli kuollut melkein koko sukumme. Se on kauhean pelottava talo ja sinne en yksin menisi. Tämä ei ollut edes ainut kerta, yläkerrasta kuuluu usein pianon soittoa ja verhot liikkuvat itsestään.
Janne kirjoitti:
Tämä tapahtui noin 2 ja puolivuotta sitten. Meillä on 5 vuotias poika. Poikamme oli tällöin noin kolmen vanha. Katsoimme vaimoni kanssa jotain elokuvaa televisiosta iltamyöhään. Samassa minulle tuli tunne, että jokin tai joku tarkkailisi meitä. En välittänyt paljoakaan tuosta tunteesta, kun yhtäkkiä kuulin henkäyksen joka sanoi minulle hyvin vaivautuneella ja varoittavalla äänellä, että pitäisi mennä katsomaan poikaamme, koska tämä oli vaarassa. Ensin ihmettelin tilannetta, mutta en välittänyt siitä sen enempää. Kuulin saman toiseen kertaan mutta kovempaa ja ehkä hieman ärtyneellä äänellä. Nyt minua alkoi jo pelottaa, ja samassa se ääni ”huusi” jo korvaani että ’Mene katsomaan nyt poikaanne, hän on vaarassa! Tämä jokin tai joku tempaisi minut ylös ja juoksin suoraa päätä lastenhuoneeseen. Olimme unohtaneet vaimoni kanssa silitysraudan päälle ja se oli sytyttämässä lievän tulipalon.
Toinen tapahtuma sattui aikaisempaa noin 5 kuukautta myöhemmin. Oli yö ja heräsn lapsemme itkuun (olimme siirtäneet lastensängyn lastenhuoneesta meidän huoneeseemme). Samassa näin kuin jokin tumma varjo tuli lastensängyn luo ja ns. silitti tätä. Samassa lapsen itku loppui ja se nukahti uudelleen. Samassa hahmo katosi yhtä nopeasti kun tulikin ja noin 15. min hahmon katoamisen jälkeen saimme soiton, että minun isäni on menehtynyt. Lieneekö isäni tullut sanomaan hyvästit pojallemme.
Liris kirjoitti:
Tämä tapahtui minulle kun olin luokkaretkellä yhden yön Valkeakosken läheisessä Kariniemen leirikeskuksessa. Siellä on sellainen iso keltainen puutalo, jossa on ennen asunut joitain. Sinne meni joka vuosi noin joka luokka yöksi. Siellä kiertää huhu, Musta Mummo, joka on kuulemma siinä keltaisessa talossa kummittelemassa, siis ”Vanhassa Kariniemessä”. Minä innokas yliluonnollisesta menin tietenkin luokan tyttöjen ja pikien kanssa n. varttia vaille keskiyötä tuohon ”kummitustaloon” kuvaamaan kamerallani videota, sitä olin himoinnut jo pitkään. Kävelin pientä käytävää. Tunsin, että joku olisi koskettanut olkapäätäni! Katsoin taakseni, mutta siellä ei ollut ketään. Huusin kavereilleni: ”Joku koski mua!”. Katsoin seinän viereen. Siinä oli musta hahmo istumassa ja nojaamassa seinää vasten. Se tuijotti minua silmiin. Kun käskin kavereita katsomaan, hahmo katosi.
Pantheist kirjoitti:
Tämä on ihmeellisin kokemus jonka olen koskaan elämässäni kokenut. Se tapahtui lokakuun 10. päivä vuonna 2002. Olin tuolloin 13-vuotias ja olin kaverini perheen luona Porissa viettämässä hänen syntymäpäiväänsä. Vieraina olivat minä ja kuusi muuta kaveriamme. Vietimme kekkereitä, katsoimme televisiota, pelasimme tietokoneella ja kuuntelimme lempi-bändiemme musiikkia. Lopulta tuli kuitenkin ilta ja kaikki muut kaverit tekivät jo lähtöään, kun minä jäin vielä kaverini luokse. Minun oli tarkoitus olla heillä yökylässä.
Johonkin kello puoli kahdeksan aikaan kaverini isä kysyi että haluaisimmeko vielä tehdä jotakin kivaa yhdessä näin synttärien kunniaksi, niin kuin vaikka esimerkiksi katsoa jonkin kaverini lahjaksensa saaman elokuvan. Kaverini mietti hetken ja ehdotti että mitäs jos tehtäisiin taskulamppujen kanssa iltaretki Pomarkun Isonevan suolle, jossa hän oli käynyt vanhempiensa kanssa joskus viime vuonna retkeilemässä ja lintuja bongaamassa. Kaverini vanhemmat sanoivat että tuopas se on ihan hyvä ja omaperäinen ehdotus, että mikäs siinä. Kaverini äiti meni keittiöön tekemään meille eväitä retkeämme varten samalla kun isä haki meille kaikille kellarista enemmän tai vähemmän kunnolliset taskulamput.
Lopulta olimme valmiina lähtöön. Kello oli jo yli kahdeksan. Menimme sitten kaikki kaverini isän autoon. Meitä oli siis minä, kaverini ja hänen vanhempansa. Pysähdyimme tankkaamaan bensaa Noormarkussa joka on sopivasti matkan varrella. Sitten jatkoimme kohti Pomarkkua. Oli jo hyvin pimeää ja pian alkoi sellainen alue jossa on ajettu paljon hirvikolareita. Kuuntelimme rauhassa musiikkia ja luin takapenkillä Aku Ankkaa kun yhtäkkiä teimme hirveän äkkijarrutuksen. Olin saada sydänkohtauksen. Aika kauas eteemme oli hypännyt iso hirvi, jonka silmät kiiluivat auton valokeilassa. Kaverini isä pysäytti auton kokonaan ja odotimme että hirvi lähtisi tieltä. Pian se lähtikin ja jatkoimme varovasti matkaamme. Kohta saavuimme Isonevan suon parkkipaikalle jonne pysäköimme automme.
Oli jo todella pimeää. Taskulamput käsissämme lähdimme kulkemaan pimeällä suolla puisia lankkuja pitkin. Lenkki tuntui aika pitkältä kun kerran lintubongaustornille, joka oli kääntöpaikkanamme, oli kuitenkin kohtalaisesti matkaa ja liukkailla kapeilla lankuilla oli käveltävä varovasti ettei tipu suohon. Pimeys vielä hidasti kävelyä huomattavasti. Jonkin ajan päästä sitten torni alkoi häämöttää kauempana. Sitten kun olimme päässeet sen juurelle, lähdimme perättäin kiipeämään ylös sen jyrkkiä rappusia. Ylhäällä kaivoimme eväät repuistamme ja aloimme syömään leipiä ja juomaan mehua.
Pian kaverini sanoi kovalla äänellä: ”Mikä tuo on?” Katsoimme kaikki kaverini osoittamaan suuntaan. Näimme pimeällä taivaalla jonkin tumman lentävän kiekon. Katselimme sitä ihmeissämme kun se koko ajan läheni meitä ja siirtyi lentämään matalemmalla. Yhtäkkiä se alkoi loistamaan kirkkaana valopallona ja tekemään siksakkia päämme yläpuolella. Olin todella peloissani ja niin olimme kaikki. Sitten se siirtyi sivummalle ja jäi leijumaan paikalleen. Siinä se oli varmaan melkein kymmenen sekuntia kun tuijotimme sitä totaalisen järkyttyneinä ja jähmettyineinä kuin patsaat. Sitten se syökähti valtavalla nopeudella päämme yli. Silloin ainakin minulta tuli kuset housuun. Valopallo jatkoi lentoaan ja kiihdytti yhä vauhtiaan kunnes katosi parin sekunnin sisällä kauas horisonttiin. Olimme yhä hirveän pelon vallassa vaikka kykenimme jo sentään liikkumaan. Pulssini oli varmaan lähelle kaksisataa. Muut olivat aivan paikoillaan järkytyksen vallassa,
sanaakaan sanomatta.
Sitten kun viimein olimme jo rauhoittuneet sillä tavalla että pystyimme keskustelemaan, aloimme puhua näkemästämme. Olimme kaikki sitä mieltä että se oli oikeasti jonkin vieraan sivilisaation tekninen laite. Mitään muita mahdollisuuksia ei yksinkertaisesti voinut olla. Päätimme sitten lähteä takaisin autolle. Jonkin ajan kuluttua saavuimme takaisin lenkin alku-paikkaan. Auto seisoi vielä aivan samalla tavalla parkissa kuin olimme sen siihen jättäneetkin. Lähdimme ajamaan rauhallisesti takaisin kaverini kodille. Kun sitten lopulta pääsimme perille, soitin heti kotiini ja kerroin mitä olimme nähneet. Vanhempani vain nauroivat, mutta nauru loppui siihen kun kaverini isä otti puhelimen ja sanoi että se kaikki on ihan oikeasti totta.
Vielä nykyisinkin perheeni epäilee tapahtuman todenperäisyyttä, mutta minä en siitä välitä. Itseasiassa olen vain iloinen siitä että olen saanut nähdä omin silmin jotain sellaista jota ainoastaan minimaalinen osa ihmiskunnasta saa koskaan kokea. On mukavaa saada olla varma siitä että meidän ei tarvitse olla yksin tässä niin suunnattomassa ja valtavassa maailmankaikkeudessa.
Rupert Sheldrake – The Extended Mind
Biokemisti ja parapsykologian tutkija Rupert Sheldrake kertoo tässä luennossa/esitelmässä, että mieli ei välttämättä sijaitse aivoissa, sekä kertoo tuloksista mm. telepatian tutkimuksen parissa. Video sisältää paljon tieteellistä asiaa ja tutkimustuloksia, jotka viittaavat telepatian todellisuuteen.
Voit myös itse osallistua Rupert Sheldraken tutkimuksiin täällä:
http://www.sheldrake.org/Onlineexp/portal/
Kiitokset vinkistä Etoji Paolle.
Joulukalenteri 2008 – Luukku 12
Tässä kahdennentoista luukun kokemukset.
J47 kirjoitti:
Noin 3-4 vuotta sitten leikin metsässä ja rakentelin majoja. Menin vakiomajalle yksin vuolaamaan puun oksista ”aseita”. Siellä sitten hiljaa puukko kädessä keppiä veistelin. Vähän ajan päästä suolta alkoi kuulua kuiskausta muutamalla sanalla ”Lopeta.” ja jotain muuta mitä en muista. Olen kuullut sieltä kuiskintaa kahtena eri päivänä. Oli sen verran valoisaa ja harvassa niin ohuita puita, ettei niihin olisi voinut pienikään ihminen piiloutua. Jäin vain tuijottamaan sinne muutamaksi minuutiksi, jonka jälkeen lähdin kotiin.
Annika kirjoitti:
Olin ystävälläni Mellalla yötä ja hänen äitinsä lähti juhliin. Jäimme kotiin kahdestaan. Klo 23.00 aikaan menimme syömään keittiöön ja jätin puhelimeni sohvalle. Sohvalle palattuamme huomasin kännykkäni kadonneen. Etsimme kännykkääni pitkään, kunnes Mella päätti soittaa siihen.
Puhelimeen ei saatu yhteyttä ja se hälyytti vain varattua. Ihmettelimme, että miten puhelin voi noin vaan hävitä ja sitten yhtäkkiä hälyyttää varattua kun siihen soittaa. Unohdimme kokojutun kunnes taas rupesimme etsimään ihan jokapaikasta. Vieläkin puhelin tuuttasi varattua, kun siihen yrittii soittaa. Aloimme jo olla peloissamme. Katsoimme vain telkkaria ja makasimme sohvalla. Yhdessä vaiheessa siltin kädelläni mattoa ja huomasin yhtäkkiä puhelimen kädessäni. Katsoimme Mellan kanssa pelosta kankeana puhelintani kädessäni. Siinä näkyi Mellan numero ja se oli soittamassa. Siis eihän kännykkä voi yhtäkkiä hävitä sohvalta ? Etsittiin sohvan alta, tyynyjen alta ja kaikki kohdat, mutta kännykkää ei näkynyt missään. Sitten yhtäkkiä se on vaan kädessäni? Tapahtumasta on nyt kulunut puoli vuotta ja aina välillä tapahtuma palautuu mieleen, eikä me ymmärretä vieläkään miten se oli mahdollista.
Angelo kirjoitti:
Tämä tapahtuma jonka kerron tapahtui noin 4 vuotta sitten Turun linnassa. Kun pääsimme linnaan lähdimme oppaan kanssa kierämään linnan eri paikkoja. Sitten opas johdatti osan porukasta linnan ala-osiin, jossa sijaitsi paikka missä vankeja ja hulluja oli pidetty, ns. tyrmä tai jonkinlainen hullujen huone. Kun pääsimme kaltereiden taakse siihen vanhaan haisevaan selliin, opas alkoi kertoa, että täällä oli ollut hullu vanki joka oli tappanut vartian ja sellitoverinsa. Minulle tuli kylmiä väreitä ja tunsin oloni jotenki masentuneeksi ja ahdistuneeksi, kun näin vankien kuvat. Ne olivat vielä oikein synkät taulut. Huonekkin oli ahdas, ankea ja todella synkkä ja siellä oleva outo haju oli jotain todella outoa.
Sitten se tapahtui… Yhtäkkiä tunsin, että joku tai jokin yritti mennä korvani kautta kehoni sisään, kuin jokin paha henki tai jotain. Kun se jokin yritti mennä korvani kautta sisään, korvassani kuului naurua ja sellaista tuskan kuuloista ääntä. Siis sitä ääntä on vaikea kuvitella. Se oli jotain todella outoa. Ääni oli niin voimakas ja kuulosti ihan joltain demonin ääneltä. Kun kuulin tämän kammottavan äänen rupesin heti kaivamaan korvaani ja olin todellakin pienessä shokissa. Jokin paha henki yritti päästä sisääni tai pääsi sisääni vanhassa Turun linnassa, mutta kellekkään en kertonut tästä eikä kukaan huoneessa olleista ihmisistä huomannut tätä. Se on mietittyttänyt, että mikähän se oli. Tässä lähiaikoina aijon vielä käydä Turun linnassa ja samassa vankityrmässä, missä tämä outo ”henki” meni korvaani.
Martsa kirjoitti:
Ollessani noin kymmenvuotias vietin koulupäivien jälkeen iltapäivät yksin kotona, koska molemmat vanhempani olivat töissä. Eräänä päivänä istuin olohuoneen sohvalla katsomassa televisiota. Sohva oli sijoitettu niin, että olin aivan keittiön oven edessä selkä keittiöön päin. Yhtäkkiä tunsin jonkun laskevan käden olkapäälleni. Arvelin sen olevan äitini, mutta kun vilkaisin taakseni, siellä ei ollut ketään. Lämpö kuitenkin tuntui olkapäälläni vielä parin sekunnin ajan. En kuitenkaan pelästynyt, koska kokemus ei tuntunut pelottavalta. Jatkoin television katselua. Äitini tultua kotiin kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Hän ei tuntunut ottavan minua vakavasti, vaan kuittasi asian sanomalla, että kyseessä oli varmaan minun suojelusenkelini. Nyt aikuisemmalla iällä en enää usko, että asialla oli enkeli. Olen kuitenkin edelleen vakuuttunut siitä, että jokin oikeasti kosketti minua. Kokemus oli niin todentuntuinen, että muistan sen edelleen. Ehkä se oli se kotikummitus, jota isälläni oli tapana syyttää, jos jotakin katosi.
Phoebe kirjoitti:
Olin illalla (melko aikaisin) menossa nukkumaan. Menin sänkyyni, ja käännyin kyljelleni, selkä huonetta päin. Olin aivan rauhassa, kunnes tunsin kuinka kylmä käsi hiveli selkääni. Pelästyin ja nousin ylös. Outoa tässä oli se, että en kerinnyt edes silmääni ummistaa, tai olla edes kovin väsynyt.
Toisella kerralla olin myös illalla huoneessani. Istuin sängylläni ja rukoilin hiljaa perheelleni voimia (meillä sattuu olemaan kotona todella huonosti asiat). Samalla rukoilin itselleni voimia jaksaa. Kun rukouksen jälkeen menin sängylle makaamaan, näin kuinka tumma hahmo kulki savun lailla kohti kattoa ja vilkutti minulle kuin hyvästiksi. Tuo kokemus oli niin pelottava ja aito, että nykyäänkin minulle saattaa tulla paniikki huoneessani.
Totuuden perässä – JIM
Himalajan lumimies – JIM
Sunnuntaina 14.10 klo. 20.00 (60 min).
Himalajan lumimies. Josh matkustaa Nepaliin tutkimaan lumimiehestä tehtyjä havaintoja ja tekee yllättävän löydön.
Paranormal State – Kanava viisi
Paranormal State
Sunnuntaisin klo 22.00 (30 min).
Kanavalta viisi tulevassa ohjelmassa seurataan viisihenkisen tutkijaryhmän, Paranormal Recearch Societyn (PRS) tutkimuksia selittämättömien ilmiöiden parissa. Yhdysvaltojen maineikkaimmat tutkijat kuvaavat ja nauhoittavat yliluonnollisia tapahtumia ja pyrkivät selvittämään ilmiöiden alkuperän. Ryhmällä on apunaan myös meedioita ja psykologeja, jotka antavat oman tulkintansa kummitustalojen tapahtumista, poltergeist-ilmiöistä ja henkisten olentojen olemassaolosta.
Joulukalenteri 2008 – Luukku 11
Tässä yhdennentoista luukun kokemukset.
Chooma kirjoitti:
Tämä tapaus sattui minulle noin 12 vuotta sitten. Olin tuolloin 11-vuotias mutta muistan silti tapahtuman kuin eilisen. Olin ystäväni luona kylässä. Oli talvi ja kello oli noin 9 illalla, eli oli jo pimeää. Vain lumi valaisi jonkin verran maastoa. Ystäväni perheellä oli melko suuri maatila. Pari navettarakennusta, yksi heinien säilytys suuli ja toinen suuli muutaman kymmenen metrin päässä piha-alueesta pellon reunassa. Itse peltoa ympäröi lähes koko matkalta metsä. Leikimme ystäväni kanssa heidän pihassaan. Satuin vilkaisemaan suulin suuntaan ja näin siellä ”ilmiön”, jota pyysin ystävänikin katsomaan. Suulin edessä näkyi kolme valopalloa, tai oikeastaan ne eivät olleet aivan valojakaan vaan enemmänkin kuin lunta, mutta silti hieman kirkkaampia kuin mitä lumi oli. Pallot leijuivat pystysuunnassa melko kovaa vauhtia. Kuulostaa typerältä mutta näytti aivan kuin joku olisi jonglöörannut niillä, paitsi että liikerata muuttui välillä omituisesti ja vauhti koveni ja hidastui välillä. Seurasimme palloja muutaman minuutin ajan ja yritimme nähdä oliko suulilla joku joka tämän olisi aiheuttanut. Emme kuitenkaan nähneet tai kuulleet siellä mitään. Ystäväni perhe oli tuolloin sisällä, joten kukaan heistä se ei voinut olla. Ja miksi kukaan siihen aikaan olisi ollut pilkkopimeässä suulilla heittelemässä outoja valopalloja? Emme uskaltaneet mennä katsomaankaan ja aloimme jo pelätäki sen verran, että menimme sisään. Jälkeenpäin harmittaa ettei meillä ollut rohkeutta mennä katsomaan lähemmin.
Maffi kirjoitti:
Seuraava tapaus tapahtui noin 2 vuotta sitten. Olin juuri ostanut eräältä ihmiseltä käytetyn nojatuolin ja katsoin yöllä myöhään tv:tä, kunnes kuulin outoa ääntä läheltä. En ensin tiennyt mistä ääni tuli, mutta sitten huomasin äänen tulevan nojatuolista, jonka olin juuri hankkinut viikko sitten. Menin lähemmäksi ja kuulin äänen vielä hetken, kunnes se lakkasi. Ääni oli kuin kissa olisi teroitellut nojatuoliin kynsiään muutaman sekunnin. Tapaus oli ensimmäinen, mutta ei viimeinen. Olen kuullut saman raapimisäänen vielä parikin kertaa kyseisen tapauksen jälkeen. En tiedä mitä nojatuolin historiaan liittyy, mutta tuolista löytyy kissan raapimia jälkiä. Epäilen historiaan liittyvän jotain ikävää.
Schavii kirjoitti:
Muistan kun olin matkalla nykyisen poikaystäväni luo Forssaan. Juuri Suomalaisen Kirjakaupan kohdalla kuulin kuinka jokin kosketti minua olkapäästä ja alkoi liikutella ”kättänsä” lantioilleni. Olin tietysti ihan peloissani, mutta kun käännyin, takanani ei ollut ketään. Huomasin myös, että katu oli tyhjä ja hiljainen, vaikka muutama minuutti sitten siellä oli meluisaa ja paljon porukkaa. Olin ihan ymmälläni ja vakuuttelin itselleni, että kyllä tämä tästä. Yhtäkkiä olinkin poikaystäväni kainalossa, jonka jälkeen hän selitteli, että olin melkein jäänyt auton alle ja, että joku mies yritti pelastaa minut. Jotain omassa alitajunnassa oli häikkää, kun se tyhjä katu olikin mielessäni. Huomasin myös, että se ”mies” joka yritti pelastaa minut oudosti katosi suojatiellä. Tämän tapauksen jälkeen en ole uskaltanut enää kävellä yksin Forssassa ilman kaveria.
Freak kirjoitti:
Pari vuotta sitten kun asuimme vielä ”maalla”, olin nukkumassa ja näin unta kuolleesta papastani. Unessa oli minä ja pappani, jossa juttelimme kaikenlaista. Unen lopuksi hän vain sanoi minulle hyvästit ja lähti kävelemään sinisellä laatoitettuja portaita, jotka olivat aivan kuin meidän kellarimme portaat. Kun aamulla heräsin aikaisin kouluun, oli pakko käydä katsomassa kellariamme. Kävelin hiljaa portaita alas sydän jyskyttäen hullunlailla. Kun pääsin alas asti, katsoin ympärilleni ja aukaisin pannuhuoneen oven, astuin sisään. Siellä kuollut pappani seisoi edessäni. Pelästyin tajuttomasti ja huusin. Lähdin juoksemaan ylös, jolloin muut perheenjäsenemme heräsivät. En uskaltanut kertoa tästä kenellekkään, enkä enää käynyt kellarissamme ikinä sen jälkeen. Pian muutimmekin pois sieltä.
Harri kirjoitti:
Vietän vaimoni kanssa kohta hopeahääpäivää, mutta aivan seurustelumme alkuvaiheessa (1982) tapahtui seuraavaa. Opiskelimme musiikkia. Tuleva vaimoni toimi kesäkanttorina Suonenjoella ja hänet oli majoitettu vanhaan seurakuntataloon, joka, kuten myöhemmin saimme kuulla, oli rakennettu käytöstä poistetun hautausmaan alueelle. Matkustin Juhannusta viettämään Suonenjoelle. Morsiammeni oli vastassa varsin väsyneen näköisenä ja totesi valvoneensa monta yötä, koska hänen asunnossaan kummitteli. Naureskelin tietenkin, mutta pian alkoi tapahtua, sekä yöllä, että päiväsaikaan. Oli kuin astioita olisi katettu, kuului askelia, vessa vedettiin… Meteli oli sellainen, että nukkumisesta ei todellakaan tahtonut tulla mitään. Omituisinta oli, että äänet kuuluivat aina vanhasta seurakuntasalista, mutta kun sinne meni asiaa tutkimaan, äänet lakkasivat heti alkaaksen taas pian uudelleen kun salista oli poistuttu. Seurakunnan silloinen kirkkoherra lisäsi vettä myllyyn kertomalla, että edellinen kesäkanttori oli pelästynyt jotain niin, että oli häipynyt selityksittä kesken työsopimuksen.
Nykyään asumme noin satavuotiaassa hirsitalossa, jonka suurella vaivalla remontoimme. Talo oli ollut tosi pitkään asumattomana, ties mistä syystä. Alkuun kuului kaikkea kummaa: Ikäänkuin lapset olisivat leikkineet tunnelin päässä, aamuisin löi seinäkello, jollaista meillä ei kyllä ollut ja lastenhuoneen katossa liikkui valoja. Talomme on metsässä, joten ainakaan autonvalot eivät tule kyseeseen. Kaikki nuo ilmiöt ovat nykyään loppuneet.
Sekä vaimolleni ja minulle on tapahtunut paljon muutakin (itselleni lähinnä ufoihin liittyviä juttuja) mutta jääkööt ne odottamaan.
Terence McKenna – TimeWave Zero
Tässä esitelmässä/luennossa Terence McKenna kertoo mielenkiintoisia teorioitaan mm. avaruusolennoista ja ns. TimeWave Zerosta.
http://video.google.com/videoplay?docid=8701042459684666916
Kiitos Etoji Paolle, joka oli lisännyt tämän videon Paranormaali -yhteisöön, jossa törmäsin tähän videoon uudestaan.
Joulukalenteri 2008 – Luukku 10
Tässä kymmenennen luukun kokemukset.
Juffe kirjoitti:
Olin kaverini kanssa meillä kesällä ja surffailimme netissä. Katselimme joitan paranormaaleja kuvia/videoita ja mieleeni muistui, että talomme kohdalla on joskus ollut ruumishuone tai jokin vastaava ja kerroin sen kaverilleni. Häntä rupesi pelottamaan ja alkoi kyselemaan asiasta. Hetkeä myöhemmin kerroin, että parvekkeen kohdalta kuuluu joskus huokauksia ja hengitystä. Kerrottuani sen noin 10 sekunnin päästä parvekkeen ovi aukesi. Sen jälkeen aukesi huoneeni ovi ja ikkuna. Eli aivan kuin joku olisi tullut parvekkeelta ja hypännyt huoneeni ikkunasta alas (huoneeni on kolmannessa kerroksessa). Oliko parvekkeen ovi jäänyt vähän auki ja tuulenpuuska avannut sen, vetovoima avannut minun huoneeni oven ja huoneeni ovi avannut ikkunan?
Krissevaah kirjoitti:
Tämä tapahtui muutama vuosi sitten, parhaan ystäväni mummolassa. Kun istuimme olohuoneessa, josta lähtevät portaat yläkertaan, ne narahtelivat, kuin joku olisi kävellyt niissä. Kysyin, menikö joky ylös, ja huutelimme muutaman kerran, jos joku olisikin mennyt sinne, mutta ketään ei ollut. Seuraavana päivänä, kun ystäväni meni vessaan meikkaamaan ja laittoi oven lukkoon alkoi kahva liikkua, kuin joku olisi rämpyttänyt sitä merkiksi haluavansa sisään. Ystäväni luuli, että se olen minä ja huusi, että pääsen kohta vessaan. Rämpytys jatkui. Lopulta hän ei jaksanut kuunnella sitä, vaan avasi oven lukon ja ovi lennähti itsestään auki, mutta ketään ei seisonut sen edessä. Istuin sillä hetkellä syömässä aamupalaa hänen isovanhempiensa kanssa, kun hän tuli luokseni ja kysyi miksi halusin vessaan ja juoksin sitten oven avauduttua pois tai menin piiloon. Katselin häntä epäillen ja pudistelin päätäni ja selitin, että olin istunut paikoillani tässä koko ajan ja jopa hänen isovanhempasa vahvistivat minun istuneen paikoillani. Sen tapauksen jälkeen, kun olen hänen mukanaan mummolassa ollut, mitään outoa ei ole sattunut, mutta jos ystäväni menee vessaan tai liikkuu talossa, minun on oltava aina hänen mukanaan.
Serafi kirjoitti:
Olin vuosi sitten parhaan ystäväni kanssa hänen enonsa luona yötä. Tapasimme valvoa aina myöhään aamuyöhön saakka, kunnes olimme liian väsyneitä. Kolmen aikoihin päätimme mennä petiin juttelemaan. Aikamme juteltua olimme puoliunessa; emme jaksaneet jutella henkeviä, mutta kuulimme kyllä, jos toinen sanoi jotain ja jaksoimme vastata toisillemme mumisten. Yhtäkkiä talon keittiöstä kuului valtava rysähdys, aivan kuin joku olisi kaatanut jonkinlaisen kaapin alas tavaroineen. Uskalsimme kahdestaan mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut, mutta keittiössä ei ollut mitään erikoista. Ei astian astiaa lattialla. Vastaavaa tapahtui samassa talossa sen jälkeenkin; itse olin jo unessa, mutta ystäväni oli hereillä. Hän kuuli tasaisin väliajoin täsmälleen samanlaisen äänen, joka muistutti oven paiskahdusta. Ystäväni herätti minut, koska pelkäsi. Vaikka olin väsynyt, päätin kuunnella jonkin aikaa. Kuultuani saman äänen tasaisin väliajoin kuusi kertaa, päätimme nousta ylös. Herätimme aikuiset ja hekin kuulivat sen, mutta emme saaneet selville, mistä se tuli. Mikään ovista ei paukahdellut eikä talossa ollut muita. Olemme kuulleet myös pientä rapistelua eräästä huoneesta, missä säilytetään nykyään huonekaluja, joita ei käytetä. Rottia ei siellä ole. Talo on vanha, jota kaupunki ei pura. Se on arvokas ikänsä takia ja se on ikäisekseen erittäin kunnokas sisältä. Ulkoa se näyttää aivan kummitustalolta.
Paranoia kirjoitti:
Tämä sattui kun olin 7-8 vuotias. Olin mennyt nukkumaan illalla ennen vanhempiani, vanhemmat olivat huoneeni vieressä olevassa keittiössä ja ovi keittiöön oli auki. Heräsin siihen kun tunsin painon jonkun istahtaessa vuoteelleni, oletin että se olisi ollut jompikumpi vanhemmistani. En kuitenkaan jaksanut käännähtää katsomaan vaan jatkoin uniani. Hetken päästä painon tunne katosi ja ilmestyi samantien uudestaan, tällä kertaa pääni päälle niin, etten saanut henkeä tai pystynyt huutamaan tai mitään. Yhtäkkiä paino taas katosi. Se ilmestyi vielä viimeisen kerran niin, että tuntui kun joku olisi hyppinyt päälläni. Tässä vaiheessa aloin kirkumaan, jolloin äitini ryntäsi huoneeseen katsomaan. Samalla hetkellä, kun äitini tuppautui huoneeseen, tämä ”otus” joka minua oli kiusannut, painui vanhempieni sängyn alle ja katosi. Äitini sanoi pari vuotta sitten kun asiasta puhuttiin, että hänkin oli nähnyt ihan selkeän hahmon katoavan, kun hän oli tullut huoneeseen katsomaan mitä on tekeillä. Outoa, eikö? Itselläni ei ole mitään havaintoa mikä se mahdollisesti olisi ollut.
Toinen tapaus taas, jonka muistan on se kun muutimme yhteen historialliseen omakotitaloon. Itse sain koko yläkerran, vintin mukaanlukien. Huoneeni oli sijoitettu siten, että ne jäivät vintin väliin, vintti kun siis oli jaettu kahteen osioon. Eräänä yönä kun nukuin siellä, kuulin selkeitä askelia portaista ja ikäänkuin oven avauksen. Seuraavan kerran, kun avasin silmät seisoi sänkyni päädyssä vanha mies! Vieläkään ei ole avautunut että kuka ko. henkilö mahtoi olla. Kenties talon entinen isäntä?
Tämän asunnon vintin ovet avautuvat itsekseen. Niissä on kuitenkin lukot, joiden ei missään tapauksessa kuuluisi aueta itsekseen.
Kulkija kirjoitti:
Olin lapsuudessa paljon mummun hoivissa ja sittemmin aikuistuessani kävin iäkästä mummuani auttelemassa, kun hän asui kotimatkani varrella. Kerran muistan, että minulle tuli pakottava tarve mennä mummuni luokse vaikka olin jo sopinut kavereiden kanssa menosta kaupungille. Kun menin mummun luokse, hän sai vaivoin oven auki ja oli heikkona. Soitin ambulanssin ja mummun sappitulehdus hoidettiin. Mummu kertoi myöhemmin rukoilleensa kotona, että Jumala lähettäisi jonkun hänen luokseen. Mummu eli miltei 90-vuotiaaksi. Hän kuoli kotonaan ja sain tietää samana päivänä. Seuraavana yönä heräsin puolen yön jälkeen ja kuulin mummun tyypillisen äänen, joka tervehti minua. Katsoin hölmistyneenä nukkuvaa poikaystävääni ja käänsin katsettani olohuoneesen päin. Siellä mummuni valoisa, kirkas hahmo hymyili ja vilkutti. Tämän jälkeen hahmo katosi. Minulla oli hyvä olo, enkä pelännyt-miksi olisin? Tiesin, että mummu kertoi näin omalla tavallaan elämän jatkuvan.
Toinen tarina myös kerrottavana. Olen eritysilapsen äiti ja minulla on herkkä, vilkas neurologista sairautta poteva poika. Hän kertoi minulle kerran innolla kuinka on aina välillä nähnyt enkeleitä. Ajattelin ensin, että vilkas mielikuvitus tekee taitaa olla takana. Kuitenkin hän kertoi, että esim. mummun luona ollessaan hoidossa hän on nähnyt pienen, vaaleanpunaisen, kultatukkaisen enkelin, joka lennähti mummun keittiössä ja hymyili. Kerran kotona poikani juoksi kertomaan minulle, että hänen sängyllään istuu kultatukkainen enkeli ja kutoo. Menin katsomaan, mutta enkeli oli hävinnyt. Poikani on näitä enkeleitä nähnyt, joskin nyt isompana ei aina heti kerro asiasta. Ihana ajatella, että lapsellani on vaaleanpunainen, kultatukkainen suojelusenkeli.
Viimeisimmät kommentit