Aika julkaista taas hieman kokemuksia. Tällä kertaa kokemuksissa kerrotaan mm. etiäisistä, spiritismistä ja koulussa kummittelevasta kuolleen rehtorin haamusta.

Kokija: Jane
Kokemuksen tyyppi: Usea kokemus, (mm. etiäisiä)
Paikka ja aika: Kotona ja naapurissa – talvi 2000 /syksy 2002/syksy 2010
Kokemusikä: 36 – 46

Tapahtuman kuvaus:

Talvi 2000:
Lapseni nukkui, katselin tv:tä. Mieheni tulisi reissusta puolen yön aikaan. Menin pimeään keittiöömme omakotitalossamme. Näin kuinka mieheni
ajoi autolla autotallin oven eteen, lumeen jäi renkaan jäljet. Ilahduin, hän tulikin kotiin tunteja aiottua aiemmin. Menin sohvalle jatkamaan tv:n katselua. Odotin ja ihmetteilin miksi hän ei tule jo sisään. Menin uudestaan keittiön ikkunaan kurkistamaan missä hän on. Silloin mieheni auto kaarsi portista pihaamme rikkoutumatonta lumipeitettä pitkin. Mieheni tuli heti sisälle. Kerroin tapauksen hänelle. Olin jotenkin vaistonnut tai aistinut hänen tulevan etukäteen. Tämä oli erikoista.

Syksy 2002:
Tiskasin astioita kun ulko-ovi kävi, reppu heitettiin nurkkaan ja tarralenkkarin tarrat repäistiin auki. Sanoin vuoden ikäiselle lapselleni ilahtuneena: ”veljesi tuli koulusta”. Menimme iloisena eteiseen vastaan, siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Avasin oven ja poikani kaarsi juuri tieltä pyörällä pihaan.

Syksy 2010:
Tämä tuntuu pelottavalta. Lenkin jälkeen menimme naapurini luo kahville. Naapurini meni pesemään koiransa jalkoja. Riisuin ulkovaatteita eteisessä kun kuulin naapurin pikkupojan sanovan: ”äiti missä ne minun farkut ovat”? Ajattelin että ai Pekka ei ole vielä lähtenyt kouluun. Sanoin naapurilleni, että ai poikasi on vielä kotona. Hän hämmästyi ja sanoi ettei täällä ole ketään, hän tarkisti vielä kaikki huoneet. Kun kerroin pojan sanomisesta, äiti meni kalpeaksi ja sanoi: ”pitkästä aikaa sain Pekan pukemaan farkut kouluun ja just noilla sanoilla Pekka kyseli farkkuja aamulla”. Ihmettelen mitä tuo voi olla.

Lapsena:
Pienenä koin lapsuuden kodissani vahvasti kummittelun tunnetta ja pelkoa muutamia kertoja. Muut eivät kuulleet samoja ääniä tms. Löysin esim. silloiselta ullakolta pyykkinarulta (käytettin talvella pyykin kuivaamiseen) kymmenkunta naisen tummaa kiiltävää kaunista hiusta noin 30-40 cm. Muistan kun ihmettelin niitä äidilleni. Silloin ei kenelläkään perheessäni ollut pitkiä hiuksia ja itselleni kasvatin ne myöhemmin ja kaikilla muilla ja lähi suvun naisilla oli lyhyet ja permanentatut hiukset. Tämä tapahtui noin vuonna 79. Hevonen meillä oli ja tunnen toki hiusten ja hevosen jouhien eron.

Järjellä noita kokemuksia ei voi selittää. Nyt lapsuuden maisemissa on uusi koti mutta entisessä oli paljon outoa ja pelottavaa. Entisessä kodissa oli kyllä elänyt jo 5 sukupolvea.

Kokija: Screenager
Kokemuksen tyyppi: Spiritismi
Paikka ja aika: Mikkeli, ystävän luona, 3.7.2010
Kokemusikä: 17

Tapahtuman kuvaus:

Olin kahden ystäväni, Melissan ja Kiian (nimet muutettu) kanssa Melissan luona yökylässä. Olimme tylsityneitä, ja koska vanhemmat eivät olleet kotona päätimme kokeilla pelata spiritismiä. Kiialle tämä oli uutta, eikä hän uskonut sen toimivan, mutta minä ja Melissa olimme yrittäneet samaa aiemmin, lähes aina tuloksetta, mutta olimme silti innokkait, ja uskoimme sen toimivan Melissan kotona, jossa hän itse oli aiemmin nähnyt ja kuullut paranormaaleja asioita.

Aloimme tehdä spiritismilautaa internetistä hankkimiemme ohjeiden mukaan ja lopulta saimme sen valmiiksi. Menimme kylpyhuoneeseen ja aloimme pelata. Rehellisesti sanoen en uskonut, että lasi olisi liikkunut, ainakaan niin paljoa. Mutta kyllä se liikkui.

Paikalla oli Melissan edesmennyt isoisä, samoin muutamaa kuukautta aiemmin kuollut poika, joka kävi samaa koulua kanssamme. Kukaan meistä ei ollut tuntenut tätä poikaa, mutta hän oli erään ystäväni ystävä, ja hänen ilmaantumisensa paikalle kosketti minua syvästi.

Paikalla oli myös monia tuhansia vuosia vanha henki, joka sanoi olevansa Melissan äiti edellisestä elämästä. Kysyimme hengen ikää, saimme pitkän liudan numeroita, emmekä pysyneet perässä, mutta päättelimme, että henki olisi saattanut elää kivikaudella. Pyysimme hengiltä äänimerkkejä, ja kuulimmekin seinän takaa uikutuksen ja itkun kaltaista ääntä. Melissa kuuli myös muualta talosta kovaäänistä tuskanhuutoa. Minä ja Kiia emme kuulleet mitään sellaista, mutta minä näin saunassa Melissan selän takana suuren varjon, joka oli ikään kuin kumartunut katsomaan meitä, ja kun huomasin hänet, hän vetäytyi nurkan taakse. Olen käynyt päässäni asiaa lävitse, olisiko varjo voinut tulla meistä, mutta kumpikaan ystävistäni ei heilunut paikallaan, niinkuin varjo teki.

Vaikka haluan uskoa yliluonnolliseen ja kuoleman jälkeiseen elämään, olen realisti ja epäilen kaikkea kokemaani ja ajattelen, että kaikelle voi olla jokin aivan luonnollinen selitys, esim. varjo jonka näin saattoi aivan hyvin tulla vieressäni istuneesta Kiiasta.

Mainos:

Kokija: Elovena
Kokemuksen tyyppi: Kummittelutapaus
Paikka ja aika: Länsi-Uudellamaalla, työpaikka, syys-lokakuu 1995
Kokemusikä: –

Tapahtuman kuvaus:

Muutin paikkakunnalle 1990 luvulla keväällä ja sain myöhemmin työtehtävän, jossa työnkuvani muuttui tiuhaan tahtiin. Pidin ja pidän edelleenkin työstäni. Se että en tuntenut paikkakuntaa ollenkaan ei minua haitannut. Aina löysin kuin ”sattumalta” oikeaan paikkaan.

Tällä kertaa tehtäviini kuului ruoan kuljetus, – jakelu ja koko koulurakennuksen jälkisiivous. Mainittakoon heti alkuun, että olen ollut ja asunnutkin vanhoissa taloissa (rakennuksissa) eikä minua ole peloittanut koskaan. Enkä muutenkaan ole ”arkalasta” kotoisin!

Aamupäivällä n.klo 9.30 saavuin koulun rapun eteen ruokakuljetukseni kanssa. Olin vähän täpinöissäni siitä, että kuinkahan päiväni menee, kun en tiedä talon työtavoista yhtään mitään (en edes ruoanjaon ajankohdasta). Siinä sekalaisin ajatuksin lähdin etsimään tasovaunua jolla voisin kuljettaa ruoat keittiöön. Sellaisen sopivan löysinkin heti keittiöltä ja ajattelin, ”vaikka onkin vanha ränsistynyt ulospäin, niin välineet ainakin on uudet ja komeat”, sillä tasovaunu oli uusi ja pyörät pyörivät kuin itsestään. Lastasin kuormani vaunulle ja vein auton parkkiin. Tarkoituksenani oli ottaa ruoat mukaani mennessäni sisälle. Siispä otin kärrystä kiinni molemmin käsin ja aloin varovasti työntää, ettei keitto loiskuisi astiasta yli. Kärry ei liikahtunutkaan ajattelin, että olikohan joku koulun henkilökunnasta lukinnut kärryn? Kärryn ohi en päässyt koska käytävä oli ahdas. Mietin kuinka pääsisin toiselle puolelle, pitääkö kiertää rakennuksen takaa sivuovelle, (jos sellaista edes onkaan). Yritin työntää kovemmin, mutta kärry ei liikkunut. Sitten alkoi jo mieliala olemaan sellainen, että ajattelin kiipeämistä koko höskän yli! Kiroilin mielessäni ”on se p**kele, että kakarat jää ilman ruokaa, kun kaikenmaailman kyläkouluja pitää hyysätä”. Samalla kärry lähti liikkumaan, kevyesti, ei mitään kummallista. En jäänyt sen kummemmin miettimään syytä.

Lapset saivat ruokansa, minä tiskasin astiat, opettajat kävivät vuorollaan keittiössä hakemassa kahvinkeittimeen vettä ja samalla sain kyseltyä työpäivän rutiineista.

Koulupäivä loppui lapsilta yleensä n. klo 13.00 ja silloin aloitin siivoamisen jumppasalista, joka oli yläkerrassa. Siellä ollessani kuulin, että alakerran ovi kävi ja lähdin tarkistamaan, mutta ulko-ovet olivat lukossa. Ajattelin, että ehkä koulun rehtori/opettajat kulkivat ovista (unohtivat jotain ja palasivat hakemaan). Sitten kun olin alhaalla kuulin ”asumisen ääniä” yläkerrasta (kolinaa, pauketta, laahausääniä). Ne minä selitin itselleni, että ”vuokralainen, ainahan niitä on koulurakennuksissa” vaikka en ollut ketään nähnytkään. Pelkoa en tuntenut muuta kuin vasta sitten kun tulin alas likaisten moppieni kanssa ja minun piti mennä siivouskomeroon, joka oli rappujen alla. Tajusin vain yhtäkkiä että en ollut yksin! Kysyin ääneen ”mitä minä teen”. Olin niin hämmentynyt etten ensin osannut ajatella mitään. Sitten ajattelin, että pakko minun on työni tehdä ja nappasin pölyimurin mukaani. Aloin imuroida ovien edessä olevaa mattoa ja hoin mielessäni ”älä näyttäydy minulle, minun on pakko tehdä työni”.

Sain vihdoin työni päätökseen ja kävin keittiön toimistolla täyttämässä raportin ja kuulin yläkerrasta ääniä. Olin kuitenkin rauhoittunut ja pakkasin puhtaat astiat mukaani ja lähdin.

Seuraava päivä meni ruokien kanssa ihan ongelmitta, mutta siivouskomero tuotti minulle vaikeuksia. Aloin keskustella SEN kanssa, ”pese mopit jos on energiaa liikaa”. Aina kun olin ylhäällä, niin alhaalla ovet paukkuivat. Sitten tulin uteliaaksi, ”paukahtaako ovi tosiaankin niin kovin”. Avasin oven ja annoin sen sulkeutua. NO EI!!! Ovi meni kiinni pehmeästi.

Sitten neljäntenä päivänä en enää malttanut. Kysyin koulun rehtorilta” Onko hän huomannut ettei ole rakennuksessa yksin, vaikka niin olettaa”? Hän kielsi kummittelun, mutta sanoi sen olevan huhua. Minkä?? Kysyin minä. Siihen hän ei enää ottanut kantaa.

Seuraavana päivänä meno oli samaa. Oli pimeää ja satoi aivan kaatamalla, niin ajattelin että onpa hyvä, pääsen pesemään ulkoraput hiekasta sadevedellä huuhtelemalla. Tuumasta toimeen otin sangon mukaani, menin ulos ja otin vettä tynnyristä ja humautin sen pitkin ulkoterassia ja rappuja, samalla sain kumman ajatuksen, HÄN katsoo ikkunasta ja tuumii minusta” onpa ahkera naisihminen, mutta ei sais tuhlata hyvää vettä pitkin pihaa”. Ihan minua puistatti.

Viikon viimeisenä päivänä perjantaina jäin yksikseni taas tekemään tehtäviäni. Samat kolinat ja paukkeet. En kuitenkaan pelännyt. Sitten toimistossa raporttia taas täyttäessäni kuulin kuinka joku liikkui aulassa, laski vettä jossain lähellä olevasta hanasta ja meni opettajien huoneeseen (oletin sen olevan rehtorin, mutta ihmettelin miksi kummassa veden voi koulun jälkeen ottaa toisesta hanasta kuin keittiöltä). Sitten alkoi kuulumaan vanhanaikaisen kirjoituskoneen ääni. Ajattelin, että tällaisia kyläkouluja, vanhat koneet, eikö täällä nyt ole edes tietokonetta. Jatkoin raportin täyttämistä ja omenan syömistäni.

Sitten tuli aika lähteä kotiin. Kirjoitukone kävi harvakseltaan, aula oli pimeä. Sanon vielä rehtorille hyvät viikonloput, avaan oven, huone on pimeä ja tyhjä. Lamaannuin niin, että oletin näkeväni (pahaa) unta. Niskassa hiukset nousivat pystyyn ja kummallista, samalla sain mielikuvan hahmosta ja hänen luonteenpiirteestään. Tajusin ettei hän halunnut minulle pahaa, on vaan niin ilkikurinen.

Kotimatkasta joka on n. 15 km en muistanut mitään. Jauhoin asiaa kotona ja päätin ottaa asiasta selvää. Aikanaan sitten kun rehtori tuli työpaikalleen kerroin hänelle mitä olin kokenut. Hän kuunteli ihmeissään ja kun kuvailin hahmoa ja hänen luonnettaan, jotka olivat hyvin henkilökohtaisia, niin rehtori kysyi ”puhutko sinä Martista”? (nimi muutettu). Sanoin, että nimeä en tiedä eikä koulun seinällä ole yhtään kuvaa joka häntä muistuttaisi. Sillä en tunne ketään ihmisiä hyvin paikkakunnalla, koska olin asunut täällä vasta vähän aikaa. Silloin hän vasta uskoi, miten asia oli ja kertoi minulle, että Martti oli aikoinaan ollut koulun rehtori ja kuollut sairauskohtaukseen kotonaan (vuonna 1981), joka tuolloin oli ollut osittain koulun keittiön tiloissa. Rehtori lupasi tuoda näytteille valokuvan. Valokuvan sain nähdä myöhemmin, mutta se onkin toinen juttu…

Onko sinulle tapahtunut jotain outoa? Voit kertoa omista kokemuksistasi tällä lomakkeella. Mielenkiintoisimmat kokemukset julkaisemme blogissamme nimimerkillä tai täysin anonyymisti. 🙂