Hiljattain ilmestynyt Jani Kaaron kirjoittama Kaiken oudon ensyklopedia on mainio lähdeteos outoihin asioihin. Outous on rajattu pitkälti paranormaaleihin tapahtumiin, tieteen rajoilla kompuroiviin teorioihin tai ilmiselviin huijauksiin. Kirja virnuilee lempeästi ihmisten hyväuskoisuudelle ja tarpeelle kurottaa arkipäivän rajojen yli.

Kirjassa esitellään myös liuta jollain tapaa henkimaailman kanssa tekemisissä olleita henkilöitä. Esimerkiksi Crowleyn tai Gurdjieffin kaltaisten merkittävien esoteerikkojen elämänkerran tiivistäminen pariin sivuun tekstiä on mahdotonta, eikä voi tehdä millään tavalla oikeutta miesten monikerroksisille filosofioille. Kirjan teeman mukaisesti kerroksista onkin valittu ne oudoimmat ja raflaavimmat.

Ensyklopedia edustaa paranormaaleja aiheita käsittelevien kirjojen viihteellisintä päätä, kutkuttavia tarinoita ja anekdootteja. Varsinainen nykyaikainen paranormaalin tieteellinen tutkimus on jäänyt vähemmälle huomiolle. Aidosti selittämättömiksi jääneet ilmiöt tuppaavat hautautumaan huijausyritysten ja huijausspekulaatioiden alle. Kirjan viihteellinen, jopa piruileva asenne on ajottain hiukan ikävä, niin paljon ylenkatsetta riittää paranormaaleihin asioihin vakavasti suhtautuvia kohtaan. Toisaalta selittämättömiä asioita ei aina kannata niin vakavasti ottaakkaan. Tärkeintä on muistaa, että maailma todellakin on aika outo paikka. Siitä ensyklopediaan kootut tarinat ovat oivallisia esimerkkejä.

Jani Kaaro tarjoutui antamaan pienen haastattelun kirjan tiimoilta. Seuraavassa siis muutama sähköpostitse esitetty kysymys ja vastaus.

Von Qlippoth: Kuinka innostuit kirjottamaan tietokirjan oudoista asioista?

Jani Kaaro: Huomasin, että yleissivistyksessäni on kiusallinen aukko. Vastaan tuli käsitteitä Atlantiksesta psykokinesiaan, mutta en tiennyt niistä käytännössä mitään. Kun eräänä iltana sitten googletin niistä tietoa, huomasin, että niillä oli pitkä ja monipolvinen historia. Googletin lisää ja kohta olin “sisällä” outouksissa jo kyynärpäitä myöten. Jossakin vaiheessa aloin ajatella, että tästä voisi tulla kirja. Rajatieto ja new age kuuluvat myös lapsuuteeni. Äitini kuuluu siihen sodan jälkeiseen suureen sukupolveen, joka mielestäni muodostaa new agen suuren yleisön Suomessa (mikä sinänsä on mielenkiintoinen sosiologinen ilmiö.) Kotonani oli Jeesus, Buddha, parantavat yrtit ja ufosieppaukset samassa kirjahyllyssä, kaikki sulassa sovussa keskenään. Näin minulla ei ollut negatiivista ennakkoasennetta aihepiirin juttuja vastaan. Vaikka se saattoi kuulua kategoriaan “äidin rasittavat jutut”, en suhtautunut siihen vastenmielisyydellä.

VQ: Kuinka määrittelet ”oudon asian”?

JK: Tällaista kirjaa tehdessä joutuu luonnollisesti tilille siitä, miksi siellä on tiettyjä asioita ja tietyt asiat puuttuvat. Minulla ei ollut mitään kovin selkeää kriteeriä, jonka perusteella olisin toisia juttuja sisällyttänyt ja toisia en. Halusin, että kirjan asiasanoissa olisi jotakin salaperäistä, yliluonnollista ja selittämätöntä hohdetta. Muistan kun itse teini-ikäisenä näin kuvia levitoivista fakiireista ja se tuntui niin kiehtovan oudolta ja jopa pelottavalta – sellaisen kokemuksen halusin kirjassa välittää. Viime kädessä se, mitä kirjaan tuli, perustui mutu-tuntumaan, siihen, milllaisia asiasanoja satuin löytämään ja siihen, että jossakin vaiheessa aika loppui kesken.

VQ: Mikä oli liian normaalia kirjaan laitettavaksi?

JK: Ylläoleva vastaus vastannee osin tähän kysymykseen. Eräs asiasana, jota harkitsin, oli riimut Ne jäivät kuitenkin pois siitä yksinkertaisesta syystä, että a) satuin keksimään sen melko myöhään, jolloin olin jo aika väsynyt b) riimuihin sinänsä ei liity mitään outoa, joskin sitä on käytetty monissa mystisissä perinteissä ja käytännöissä. Toisaalta, jos olisin keksinyt riimut työn alkumetreillä, kun innostusta ja voimaa riitti, olisin ehkä ottanut sen mukaan Toiseksi minulla oli suuria vaikeuksia sellaisten asiasanojen kanssa kuin astrologia ja horoskoopit. Ensinnäkin, nämä ovat aihealueita, joista on kirjoitettu kokonaisia kirjastoja. Toiseksi ne ovat kaikkien tuntemia ja siten “normaaleja”. Tavoitteeni oli kuitenkin saada kirjaan ainakin suurelle yleisölle uusia ja tuntemattomia outouksia, kuten Tansanian nauruepidemia, ja siksi astrologia herätti minussa suuria turhautumia. Hetken jo ajattelin, että ulkoistaisin sen kirjoitettavaksi jollekin muulle, mutta lopulta päädyin siihen ratkaisuun, että esittelen ne vain hyvin ylimalkaisesti ja annan enemmän tilaa muille asiasanoille. Astrologia on muuten viimeisiä asiasanoja, jotka kirjaan kirjoitin. Kirjahan on ensyklopedia; koetin tehdä siitä resursseihin nähden mahdollisimman kattavan.

VQ: Miksi olet päätynyt ratkaisuun sekoittaa huijauksia, uskonnonfilosofiaa, uskomuksia ja mytologiaa samaan soppaan?

JK: Halusin kirjasta nimenmaisesti mahdollisimman rikkaan sillisalaatin. Halusin näyttää, miten rikas ja perinteikäs tämä kenttä on. Siinä mielestäni onnistuin. Huijaukset tulivat mukaan sitä kautta, että olin pitänyt Tiede-lehdessä sarjaa tieteellisistä huijauksista, joten ne oli minulla valmiina kirjoitettuna. Huijaukset kieltämättä tuntuivat menevän hieman aihepiiristä sivuun, mutta toisesta näkökulmasta ajatellen, monissa kirjan asiasanoissa on ainakin herätetty hujiauksen mahdollisuus, joten huijaus on kirjassa jatkuvasti toistuva teema. Jos tämä ei kuulosta hyvältä selitykseltä, voisin sanoa, että halusin huijaukset mukaan tuomaan makua sillisalaattiin. Ajatukseni oli, että tieteellisiä huijauksia ei kuitenkaan esitellä omina asiasanoina, vaan nostetaan erillisiin laatikoihin, ja näin pääosin tehtiinkin, mutta osa päätyi taitossa asiasanoiksi.

VQ: Mistä itse olet kaiken tämän outouden kentässä eniten kiinnostunut?

JK: Mielestäni edellisen vastauksen sillisalaatti kuvastaa hyvin omaa kiinnostustani. Olen hyvin kiinnostunut antropologiasta ja kansatieteestä, joten Tansanian nauruepidemian, tai kirjassa esitellyn tanssihulluuden kaltaiset joukkohysteriat olivat minulle kiinnostavinta antia. Lisäksi sivupersoonallisuushäiriön tarina on minusta huippu.

VQ: Mikä on suhteesi skeptikoihin ja skepsismiin?

JK: En ole Skepsiksen jäsen enkä oikein tunne ketään skeptikoita. Skeptikoita syytetään usein nipottajiksi, jotka vaalivat tosikkomaisesti tieteellisen maailmankatsomuksen ortodoksisuutta, mutta skeptikoita on paljon ja näkemyksiä ja asenteita on varmasti monenlaisia myös skeptikoiden joukossa. Tähän samaan hengenvetoon minun täytynee kertoa lyhyest, mikä on oma asenteeni yliluonnolliseen. Yksinkertaisesti: En usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta heti kun joku sammuttaa valot, alan pelätä. Olen varmasti viimeinen ihminen, jonka saa houkutelluksi tunnettuun kummitustaloon, mutta silti ei, en usko.

VQ: Varsinkin Dean Radin on puhunut paljon tiedeyhteisössä vaikuttavista tabuista. Tiedetoimittajana sinulla on varmaan jonkinlainen kanta tiedeyhteisön harrastamaan tabuiluun paranormaaleja ilmiöitä ja paratieteellistä tutkimusta kohtaan?

JK: Olen kirjoittanut tieteestä rapiat kaksikymmentä vuotta ja voin sanoa, että yliluonnollisuuteen liityvät asiat ovat tulleet vastaan vain kerran. Kirjoitin tuolloin kantasoluista ja ihmisen kloonaamisesta, josta haavelilivat myös ufouskonto raelilaiset. Raelilaisuus löytyy myös ensyklopediasta ja on mielestäni sen kiintoisinta antia. Muistan, että innostuin raelilaisista valtavasti – en siksi, että olisin halunnut liittyä heihin, vaan sosiologisena ilmiönä. Siinä kiteytyi ajatus siitä, että ufot ovat uusia jumalia, mutta tämän lisäksi he onnistuivat sekoittamaan uskontoonsa sci-fiä, vapaata seksiä ja pornonäyttelijöitä Koko tarina on minusta uskomaton. Muutoin rajatietoon liittyvät kysymykset loistavat tästä tiedetoimittajan kentästä poissaolollaan. Tiedän ihmisiä, joita “hörhöily” ärsyttää suunnattomasti. Itsessäni se ei herätä ärsytystä, mikä voi liittyä yksinkertaisesti siihen, että olen perusluonteeltani utelias. Ehkä tämä poissaolo voidaan tulkita jonkinlaiseksi tabuksi, mutta se voi olla myös käytännöllistä; ihmisten kiinnostus on suuntautunut muihin asioihin. Viime kädessä tiedetoimittajat kirjoittavat niistä asioista, joita päätoimittajat ostavat tai tilaavat, joten silläkin on merkitystä.

VQ: Kuinka itse suhtaudut paranormaalien ilmiöiden tieteelliseen tutkimukseen?

JK: Minulla ei ole tähän mitään varsinaista kantaa. En seuraa alaa millään tavalla. Ylipäänsä suhtaudun tieteelliseenkin tutkimukseen seuraten M.A. Nummisen slogania “joka kymmenes vuosi tulee joku joka sanoo, miten asiat on”. Kun tieteelliset käsitykset muuttuvat, tiedetoimittajat raportoivat. Kymmenen vuotta sitten kaikki mediat pursusivat “itsekästä geeniä”. Missä nämä jutut nyt ovat?

VQ: Varsinaiset parapsykologiset tutkimukset vaikuttavat paljolti puuttuvan kirjasta, varsinkin uudemmat. Eivätkö parapsykologisen tunkimuksen arkipäivä, eli lähes huomaamattomien tilastollisten merkittävyyksien seulominen tuhansista testituloksista, ole tarpeeksi kiinnostavia mehukkaiden anekdoottien rinnalla?

Tämä on hyvä kysymys ja liittyy kirjan linjauksiin. Egon Friedell on sanonut, että mitä kauemmas historiaan jokin asia katoaa, sitä kirkkaamman ja salaperäisemmän hohteen se saa. Koska salaperäisyyden hohde oli se, mitä ajoin takaa, kirjan asiasanat ovat historiaan painottuneita. Hyvä esimerkki asiasanasta, jonka pudotin tuoreuden takia, oli implantti. Implantti on toki kiehtova ja liittyy kaikenlaisiin sci-fi –fantasioihin, minkä vuoksi se oli hyvä ehdokas asiasanaksi. Kun kuitenkin tutkin sitä koskevia “tositarinoita” olin tunnistavinani merkkejä skitsofreniasta ja jostakin patologisesta. Voisi sanoa, että implantin fantastisuus muuttui traagiseksi. Vähintääkin se menetti salaperäisen hohteensa ja pudotin sen pois. Voin kuvitella, että viidensadan vuoden kuluttua nämäkin implanttitarinat hohtavat salaperäisemmin.

Kaiken oudon ensyklopediaa voi tilata Tajunnan verkkokaupasta. Kirja on tällä hetkellä kustantajalta loppuunmyyty, joten kannattaa katella kirjastoista tai alan kaupoista.